Tuskin koskaan mitään merkittävää kansainvälistä kokousta on lopetettu yhtä riemukkaissa tunnelmissa kuin Pariisissa lauantaina päättynyttä ilmastokokousta. Kun Ranskan ulkoministeri Laurent Fabius oli nuijan kopautuksella ilmoittanut sopimuksen syntyneen, osallistujat suuressa konferenssisalissa puhkesivat voimakkaisiin taputuksiin, nousivat seisomaan, ja kuului riemukkaita huutoja.
Aihettakin oli. Maailman valtiot ovat suuren, kaikkia koskevan haasteen edessä, mutta yhteiset päätökset ilmastonmuutoksen torjumiseksi ovat ennen tätä olleet täysin riittämättömiä.
Uusin tutkimustieto ja ilmastonmuutoksen jo nyt näkyvät seuraukset ovat kuitenkin pehmittäneet merkittävimpienkin saastuttajamaiden vastahankaa. Ranskalla isäntänä oli myös kaikesta päätellen riittävästi arvovaltaa ja neuvottelutaitoa sopimuksen viemiseksi maaliin.
Hyväksytyn asiakirjan päätavoite on rajoittaa maapallon ilmaston lämpeneminen selvästi alle kahteen asteeseen, kun vertailukohtana on esiteollinen aika. Sopimukseen on kirjattu kunnianhimoinen pyrkimys lämpötilan nousun rajaamisesta peräti 1,5 asteeseen.
Noin tiukka tavoite voi olla epärealistinen. Kun osallistujamaat ennen Pariisia antoivat kasvihuonekaasujen päästöjen vähennyksistä omat lupauksensa, näiden arvioitiin rajoittavan ilmaston lämpenemisen 2,7 asteeseen.
On kuitenkin viisasta asettaa tavoitteet korkealle, eikä vain taktisesti siksi, että ne puskevat maita viemään suunnitelmansa tehokkaammin toteutukseen. Ennen kaikkea tiukempi tavoite on tarpeen ilmastonmuutoksen seurausten torjumiseksi.
Syntyneeseen sopimukseen ei tule maita sitovia päästötavoitteita. Sen toimeenpanon keskeisenä työkaluna ovat kuitenkin viiden vuoden välein tapahtuvat, päästöjen vähennystä koskevat tarkastelut, joissa osallistujamaiden edistymistä lupaustensa toteuttamisessa tutkitaan. Juuri tämä on se sopimuksen osa, joka testaa Pariisin asiakirjan lopullisen merkittävyyden eli sen, miten sanat muuttuvat teoiksi.
Kehitysmaiden tuloa sopimuksen taakse helpotti siihen kuuluu merkittävä rahoituspaketti. Vuodesta 2020 lähtien kootaan vuosittain vähintään 90 miljardia euroa, jolla autetaan kehitysmaita taistelemaan ilmastomuutosta vastaan. Näiden maiden pyrkimystä kohottaa kansalaistensa elintasoa ei teollisuusmailla ole moraalista oikeutta jarruttaa, mutta on koko maailmalle parempi, jos talouskasvu ei tapahdu ympäristön kustannuksella.
Pariisin sopimus olisi jäänyt torsoksi, jos mukana ei olisi maailman pahinta kasvihuonekaasujen päästäjää, Kiinaa. Maa pääsee nyt oikeastaan helpolla. Sen päästöt voivat jatkaa kasvua vuoteen 2030 asti, jolloin niiden maan lupauksen mukaan pitäisi taittua laskuun.
Kiinan mukana olo sopimuksessa on silti ehdottoman tärkeää. Voi toivoa, että saastumisen vakavista seurauksista jo nyt kärsivät kiinalaiset asettavat johtajilleen kovat paineet myös kasvihuonepäästöjen nopeampaan hillitsemiseen.