Mitä yhteistä on suomalaisella musiikkifestivaalilla ja yhdysvaltalaisella komediasarjalla? Suusta päästetyt sammakot johtavat potkuihin molemmissa maailmoissa.
Kyse ei kuitenkaan ole moderneista noitavainoista, vaan kapitalismista.
Pari viikkoa sitten televisioyhtiö ABC hyllytti Roseanne-sarjan, sillä sen päätähti Roseanne Barr julkaisi rasistisen twiitin Barack Obaman entisestä avustajasta Valerie Jarrettista. Kotimaassa Pori Jazzin tuore toimitusjohtaja Aki Ruotsala sai viime viikolla kenkää, kun hän oli todennut Satakunnan kansan haastattelussa, ettei usko, että homoja on olemassa, ainoastaan homoutta.
Barrin ja Ruotsalan potkujen jälkeen huoli sananvapauden rajoittamisesta nousi rapakon molemmin puolin. Jos asiaa voisi kysyä edesmenneeltä ekonomistilta ja yhteiskuntatieteilijältä Milton Friedmanilta, hän olisi todennäköisesti sitä mieltä, että potkut osoittavat sen, että järjestelmä toimii.
Yhdysvaltalaista Friedmania pidetään yhtenä niin kutsutun uusliberalistisen ajattelutavan keskeisimmistä muotoilijoista. Hän esitti vuonna 1992 julkaistussa teoksessaan Kapitalismi ja vapaus, että kapitalismi on ainoa järjestelmä, joka takaa vähemmistöryhmien kukoistuksen ja kulttuurin kehittymisen aiempaa edistyksellisempään suuntaan.
Friedmanin mielestä valtion ei tule kuitenkaan säätää lakeja, jotka rajoittaisivat esimerkiksi rasistista tai homofobista työllistämispolitiikkaa. Sen sijaan hän kehottaa kuluttajia painostamaan tällä tavoin toimivia yrityksiä, jotta ne joutuisivat parantamaan tapansa tai sulkemaan ovensa.
Sosiaalisen median aikana painostus on helppoa ja nopeaa – ainakin, jos sitä siivittää voimakas mediakohu. Ruotsalan haastattelun jälkeen Facebook, Twitter ja Instagram täyttyivät viesteistä, joissa vannottiin Pori Jazz -boikottia. Festivaalin hallitus reagoi kohuun alle vuorokaudessa ja perusteli tiedotteessaan Ruotsalan nimityksen purkamista sillä, että hänen lausuntonsa olivat festivaalien arvojen vastaisia.
Jos näkyvässä asemassa olevan työntekijän sanomiset vieraannuttavat asiakkaita, työntekijästä hankkiudutaan eroon, ja kaikki on jälleen kunnossa. Valtion ei tarvitse puuttua mihinkään, sillä yritykset hoitavat korjaustoimenpiteet itse. Mutta johtaako tämä Friedmanin vision mukaisesti vähemmistöryhmien kukoistukseen?
Ajatuksen pohjalla tuntuu olevan oletus siitä, että liberaalissa yhteiskunnassa yksilöt ovat kiinnostuneita vähemmistöryhmien oikeuksista. Oletus on kaunis, mutta väärä, sillä kaikki vähemmistöt eivät ole samalla viivalla.
Suomen romanit ovat pitäneet pitkään meteliä saamastaan huonosta kohtelusta. Silti toden teolla otsikoihin nousi vasta tämän vuoden toukokuussa julkaistu videopätkä, jossa Nesteen työntekijä kieltäytyy palvelemasta romanimiestä.
Boikottiuhkaukset toimivat painostuksena vain silloin, jos niitä on riittävän suuri määrä. Yksittäisillä valituksilla ei ole juurikaan merkitystä, ja syrjintätilanteita kuvaavat some-videot on helppo lakaista maton alle, jos kukaan ei katso niitä.
Kun kirjoittaa pikaistuksissaan viestin sosiaaliseen mediaan, on helppo kokea olevansa poliittisesti aktiivinen. Tällaisesta kevyttason vaikuttamisesta tulee tyytyväinen olo, mutta pelkkä lompakolla äänestäminen ei riitä. Vähemmistöjen kohtelu ei saa olla riippuvaista siitä, keiden kohtaamat vääryydet keräävät osakseen muhkeimman mediahuomion.