5.5.2006.
Teatterinjohtaja Anu Saari on valinnut jäähyväisohjauksekseen yhden teatterikirjallisuuden klassikon, Anton Tshehovin Lokin. Oulun kaupunginteatterin Lokki avaa omalaatuisen näkökulman teatterin ja yleisön väliseen suhteeseen.
Valokeilaan nostetaan nyt katsoja: yleisö istuu näyttämöllä ja näkee edessään teatterin katsomon.
Näkökulma korostuu etenkin esityksen alussa, kun näytelmän sisään kirjoitettu näytelmä alkaa. Esirippu avautuu, ja ensi-iltayleisö saa hetken tuntea, miltä tuntuu olla suurella näyttämöllä ja nähdä edessään valtava, vaativa katsomo.
Tämä on vasta alkua.
Näytelmä näytelmästä
Tshehovin Lokki on näytelmä näytelmästä, näyttelijöistä ja kirjailijoista. Se on pohdintaa taiteen olemuksesta, synnystä ja merkityksestä. Taide näyttäytyy tekstissä yhtä lailla intohimona, pakkomielteenä kuin yhtenä narsismin ilmentymänäkin.
Omalaatuinen tilaratkaisu toimii hyvin. Pyynikin pyörivässä ulkoilmateatterissa vierailleille tunne on tuttu: katsomo pyörii tapahtumien luo.
Erikoisuudessaankaan ratkaisu ei vie voimaa itse tekstiltä tai näyttelijäntyöltä. Tshehovin aforistiset lauseet saavat voimaa kauttaaltaan hyvästä näyttelijäntyöstä.
Lokki sijoittuu ajattomaan aikaan. Puvut viestivät 1800-luvun lopun venäläistä tunnelmaa, mutta epookkivaikutelma rikotaan yksityiskodilla, erityisesti musiikilla.
Voimakaksikko
Näytelmän voimakaksikkona näyttäytyy tunnustettu kirjailija Boris Aleksejevits Trigorin (Mikko Leskelä) ja suuri näyttelijädiiva Irina Nikolajevna Arkadina (Heli Haapalainen).
Vastavoima näille konkareille nousee taiteeseen ja toisiinsa rakastuneista nuorista, Kostjasta (Aki Pelkonen) ja Ninasta (Lotta Kaihua).
Taiteilijamyyttejä rakennetaan ja niitä rikotaan. Kun nuoret haaveilevat menestyksestä ja kuuluisuudesta, vanhemmat tietävät jo taiteilijaelämän kirot. Ja niin vain nuoremmatkin vielä muistelevat kaiholla omaa viattomuutensa aikaa.
Rakkaus on läsnä koko ajan, onnettomana ja täyttymättömänä, ja suurin intohimo kohdistuukin lopulta aina taiteeseen. Tämä pohjavire säilyy koko näytelmän ajan, loppua kohden vielä voimistuen.
Tshehovin teksti on kiusallisen ajankohtainen erityisesti julkisuutta käsitellessään. Kirjailija itse oli aikansa suuri mediapersoona ja oletettavasti tiesi, mistä kirjoitti.
Kuuluisuutta ja suurta menestystä Lokissakin himotaan. Pyrky julkisuuden valokeilaan ei siis välttämättä olekaan mediateollisuuden synnyttämä ja tosi-tv:n ruokkima hetkellinen trendi.
Oulun kaupunginteatterin Lokki on naisten näytelmä. Lavastuksen on tehnyt Maija Tuorila, puvut suunnitellut Elisabeth Åström ja valaistuksen Raisa Kilpeläinen.
Myös naisroolit nousevat tulkinnassa voimakkaasti esille. Erityisen ilmeikkään tulkinnan tekee Lotta Kaihua nuoren Mashan roolissa. Myös Heli Haapalaisen rooli näyttelijädiiva-Irinana on kaikessa teatraalisuudessaan vakuuttava.
Näyttelijäntyö on kauttaaltaan onnistunutta. Miehet antavat tällä kertaa ilmaisussaan tilaa voimakkaille naishahmoille.
Näytelmän tunnelma on luotu taidokkaasti. Yksi keskeinen lavastuselementti on katsomon päälle sijoitettu videomonitori, josta näkyy kunkin kohtauksen henkeen sopien vettä, pilviä tai taivasta.
Yhtenä voimakkaana motiivina tulkinnassa toistuu vesielementti. Aluksi vesi kimmeltää seesteisenä kesäpäivänä järvellä, välillä se tulee arkiseksi elementiksi, kastelee kirjan ja huuhtelee jalat.
Loppukohtauksissa näyttelijät peilaavat itseään lasista, jota pitkin sadevesi valuu vuolaasti. Niin kuin kyyneleet poskia pitkin.
Tarinan loppuessa jäljelle jää tyhjä katsomo. Se sama, joka oli alussakin.
Reetta Nousiainen