okan Antti täytti äskettäin 90 vuotta. Siinä, missä edesmenneestä jalkaväenkenraali Adolf Ehnroothista tuli meidän kaikkien suomalaisten ikoni, Lokan Antti on oman kotiseutunsa heimopäällikkö. Tämä kolmen sodan veteraani on ollut poromies ja maanviljelijä, Veitsiluoto Oy:n metsätyönjohtaja ja Kemijoki Oy:n patovahti.
Lokan Antti asuu Sodankylässä, Lokan kylässä. Hänen talonsa on sillä kohtaa, missä Lokan tekoaltaan pato tekee mutkan. Talon pirtissä on iso leivinuuni ja ikkunasta näkyy muistopatsas, jossa katkenneet tähkät muistuttavat kylän hävityksestä. Siitä on tämän vuoden heinäkuussa kulunut 60 vuotta.
Lokan miehen aloitteesta patsaan juurella ruvettiin järjestämään juhlia, joihin kokoontui koko Sompion väki, niin paikkakunnalla asuvat kuin sieltä poismuuttaneet muistelemaan kylän ankaraa lähihistoriaa. Ensimmäisten juhlien pitämisestä on kulunut jo runsas 20 vuotta. Siihen aikaan neuvostopartisaanien tuhoteoista puhuminen ei sopinut viralliseen ulkopoliittiseen liturgiaan. Mutta Antti totesi, että juhlat pidetään, ettei totuus unohtuisi.
Antti Lokka syntyi ensimmäisen maailmansodan aattona kesäkuussa 1914 Lokan perheen nuorimpana poikana. Nyt hän on Sompion vanhimman suvun päämies, jonka esi-isiä voi luetella aina seitsemänteen polveen. Kantaisä Neplos muutti Isonvihan aikaan Etelä-Pohjanmaalta Sompion Lapin korpiin metsälappalaisten pariin.
Tapasin Lokan Antin ensimmäisen kerran talvella 1979. Silloin oli tulossa eduskuntavaalit ja olin ehdokkaana. Lokan Antin pirttiin oli järjestetty puhetilaisuus.
"Emme met taija sinua äänestää, kun puhut Kemijoki-yhtiöstä nuin hankalasti", hän tokaisi puheeni päätteeksi, mutta huomasin, että tällä pienellä ja sukkelapuheisella miehellä oli pilkettä silmäkulmassa.
1990-luvun puolivälissä haastattelin Kemijoen kalastajia ja entisiä uittomiehiä jokivarren vaiheista kirjoittamaani kirjaa varten. Tietenkin päätin haastatella Antti Lokkaa. Syyskuisena iltapäivänä ajoin Antin pihaan. Emäntä paistoi kampanisuja, mutta isäntä itse oli kirjastoautolla. Huomasin pian, että isäntä oli paulaharjunsa ja tikkasensa lukenut niin hyvin, että osasi ne jo ulkoa.
Istuttiin nokatusten ja laitoin tuomani mikrofonin pöydälle. Iltapäivä hämärsi, oli jo istuttu kolmisen tuntia, mutta omissa muisteluissaan talon isäntä oli päässyt vasta talvisotaan. "Annas kun kerron vielä tämä jutun", hän aloitti ja sitten syvennyimme Ihantalan taisteluun kesällä 1944, jossa Lokan Antti haavoittui vakavasti jo kolmannen kerran.
Vanha Sompio alkoi elää mielessäni kuunnellessani talon isännän polveilevaa kertomusta Lokan kylän vaiheista ja sen ihmisistä. Mikrofonin kautta tallentui kuvaus Sompion kuuluisimmasta hirven salakaadosta, jossa syytetyt vapautettiin ja nimismies sai sakot sekä siitä, millainen oli Rova-Hermannin käräjäreissu. Kuulin tunnelmista 1920-luvun Lokan kylässä, jolloin osa kylän ihmisistä lähti punaliput hulmuten Venäjälle paremman elämän toivossa. Lähtijät uhkasivat tulla kuukauden päästä takaisin. Kukaan ei tullut.
Lokan Antista on jo kirjoitettu monta tarinaa. Yksi tunnetuimpia on, miten miehestä tuli Kemijoki-yhtiön patovahti.
1950-luvun lopulla ruvettiin puhumaan Lokan altaasta. Lokkalaiset eivät sitä uskoneet. Miten sellainen allas voisi tulla, joka peittäisi koko Sompion erämaan kylineen. Kaikki eivät uskoneet vielä silloinkaan, kun voimayhtiön ostomiehet rupesivat liikkumaan talosta taloon hankkimassa maata. Isännät kuitenkin myivät maitaan, sillä heistä tuntui ihmeelliseltä, kun saivat selvää rahaa. Siihen ei luontaistaloudessa elävissä Sompion kylissä ollut totuttu.
Lokassakin ruvettiin puhumaan miljoonamiehistä, kun joku oli tehnyt kaupat yhtiön kanssa. Joku saattoi ajaa taksilla linja-auton perässä viinat mukana. Joku rupesi käymään lohen ostossa Norjassa, kun yhtiön miehet olivat sanoneet luvassa olevan niin paljon rahaa, että lohen voi käydä ostamassa vaikka Norjasta. Selvää on, ettei korvausrahoilla monta Norjan reissua tehty. Perikuntien välille syntyi kovia riitoja, kun toiset halusivat myydä ja toiset eivät.
Lopulta enää Lokan Antin ja viiden muun isännän maat olivat myymättä. Lokan Antti sanoi aina yhtiön ostomiehille miettivänsä asiaa, kun nämä olivat jättäneet tarjouksensa. Sillä tavalla meni kolme vuotta. Sitten jokiyhtiössä kyllästyttiin sinnikkoukkoon. Herrat päättivät, että Lokan Antin kohdalle patoon tehdään mutka. Lokan talo sai jäädä paikoilleen. Tämän jälkeen kaupat syntyivät myös Antin ja yhtiön välille. Kemijoki-kirjaan kirjoitin: pato taipui, mutta Antti ei.
Toimitusjohtaja Veikko Axelsonin kerrotaan sanoneen, että Lokka on niin änkyrä mies, että se tarvitaan yhtiön palkkalistoille. Herrat tarjosivat Antille patovahdin paikkaa. Yhtiön miehet kysyivät, ymmärsikö Lokka sähköstä mitään, johon toinen vastasi ajaneensa kerran Sodankylän kirkolla partansa sähköparranajokoneella. Yhtiön miehet arvelivat sellaisen kyllä riittävän. Antista tuli patovahti.
Sodankylän Jääkäriprikaatin varusmiehille ja kantahenkilöstölle Lokan Antti on tuttu mies. Vuosittain hän kävi varuskunnan juhlissa ja valatilaisuuksissa kertomassa sota-ajan kokemuksistaan. Hän jätti aina ruskean kirjekuoren, stipendin, jolla voitiin palkita koulutuksessa kunnostautunut varusmies.
Etelän lehden radikaali toimittaja koetti kerran rassata Lokan Antin omaatuntoa, kun Antti ensin Lokan allasta vastustettuaan oli myöhemmin siirtynyt yhtiön leipiin. Siinä haastattelussa toimittajalle selvisi, mitä on vastuuntunto. Lokan Antti sanoi, että kun kerran on yhtiön mies, niin sitä on yhtiön mies.
"Vaikka Afrikassa putki räjähtäisi, niin se pittää hoitaa, kun on yhtiön mies."
Jos Lokan Antilta kysyy, mikä elämässä on tärkeintä, saa vastauksen: tärkeintä on pitää ryhtinsä.