Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on kahdesti nostanut esiin pettymyksensä suomalaisen poliittisen keskustelun tasoon. Ensin hän antoi ymmärtää Helsingin Sanomissa, että oppositio on vienyt arvostelunsa henkilötasolle. Viikonloppuna keskustan puoluevaltuustossa Sipilä puhui samasta teemasta uudelleen. Hän totesi, että keskusta pysyy keskusteluissa asiassa, mutta oppositio on valinnut toisenlaisen kulttuurin.
Opposition puheessa vilisevät hänen mukaansa sanat ”ei, uhka, vaara ja riski”. Sipilän mielestä oppositio siis pelottelee ja jarruttaa.
Sipilä on ollut pääministeri pian 11 kuukautta. Hallituksen toimeen panemien, ja Suomen kyllä kipeästi kaipaamien, uudistusten tahti on ollut kova, samoin monen päätöksen sisältö. Olisi ollut perin hämmästyttävää, jos oppositio olisi seurannut tapahtumia vain kesysti kommentoiden.
Hallituksen haastaminen on opposition perinteinen tehtävä. Siihen kuuluu myös uskottavien vaihtoehtojen esille tuominen. Sitä soisi olevan nykyistä paljon enemmän.
Henkilöä päin hyökkääminen osoittaa yleensä sitä, että asia-argumentit ovat loppuneet hyökkääjältä. Kiusausta metodin käyttöön lisää se, että nämä hyökkäykset tapaavat herättää innostusta politiikan katsomossa.
Sipilän kommenteista ei käynyt ilmi, mitä henkilöön meneviä puheenvuoroja hän tarkoitti. Liittyvätkö ne esimerkiksi mainintoihin hänen omasta tai liikenne- ja viestintäministeri Anne Bernerin bisnestaustasta?
Järin vakuuttavaa näyttöä ei silti ole siitä, että poliittinen keskustelu olisi Suomessa valahtamassa asiattomaksi. Esimerkiksi eduskunnan kyselytunnit kuulostavat nyt jokseenkin samalta, miltä ne ovat kuulostaneet ennenkin – enimmäkseen asiallisilta, jopa puisevilta.
Vahvistuneisiin ilmiöihin kuuluu korkeintaan populistisen kielenkäytön nousu. Nokkelat letkautukset tuovat näkyvyyttä riippumatta siitä, vievätkö ne asioita eteenpäin. Yleensä niillä on vain viihdearvoa.
Päätelmään heikentyneestä keskustelukulttuurista sen sijaan on helppo päätyä, jos seuraa verkon keskustelupalstoja. Niistä monissa matalamielisyys kukkii ja paha olo purkautuu. Ne eivät kuitenkaan ole suomalaisen politiikan keskeisiä areenoita.
Kun historiaa kelataan taaksepäin, vastaan tulee kausia, jolloin iskettiin vyön alle ja päälle paljon rujommin kuin nyt.
Poliittisen historian emeritusprofessori Timo Soikkanen muistutti Ylen Ykkösaamussa maanantaina, että poliittinen keskustelu on meillä ollut nykyistä paljon rajumpaa esimerkiksi 1920 –30-luvuilla sekä 1950 – 60-luvuilla. Moni muistaa myös opposition ja hallitukset ankarat sananvaihdot eduskunnassa 1990-luvun lamavuosina.
Sipilän arviot opposition huonoista tavoista kuulostavat nekin tutuilta. Pöytätavoista muistuttaminen on osa poliittista kamppailua. Sipilä ei ole ensimmäinen, eikä viimeinen, keskustelusta pettynyt pääministeri.
Pääkirjoitus