Iäkäs sukulainen lähetti neljä vanhaa äänitettä kuunneltavaksi ja ylös kirjoitettavaksi. Kiinnostavaksi ne teki se, että nauhoissa puhuu isoisäni, joka kuoli vuonna 1973.
Hänen äänensä olin lähes unohtanut. En muistanut, miten hämäläismurre tuli mukavasti esiin vanhan kansakoulunopettajan sanavalinnoissa ja äänenpainoissa. Äänen tekninen laatu ei enää ollut alkuperäistä tasoa, mutta melkein kaikesta sai kuitenkin selvän.
Onnea oli siinä, että äänitykset oli tehty C-kasetille. Kotona on vielä toimiva kasettisoitin. Jos tarinat olisivat olleet kelanauhoilla, mistä olisi löytynyt isoja keloja pyörittävä Telefunken-, Tandberg-, Revox- tai jokin muu magnetofoni?
Kamerat, videolaitteet ja muut tallentimet ovat tehneet mahdolliseksi sen, että tulevilla sukupolvilla on mahdollisuus kuulla ja nähdä se, millaisia olivat ja miltä kuulostivat heidän 1900-luvulla eläneet isovanhempansa. Ihmiskunnan historiassa tällaista tilannetta ei ole ollut koskaan aikaisemmin.
Ongelma vain on, että jos magneettinauhaäänityksiä, kaitafilmejä, videokasetteja tai vaikkapa nykyisiä CD-levyjä ei siirretä ajoissa seuraavan laitesukupolven välineisiin, dokumentilla ei ole arvoa eikä käyttöä.
Todennäköisesti jo nyt valtava määrä tavallisten ihmisten historiaa on menetetty sekä teknisten järjestelmien muutosten että materiaalien rajallisen käyttöiän takia.
Klassinen läheltä piti -esimerkki on BBC:n Domesday-projekti. Yhtiö pani vuonna 1986 pystyyn kunnianhimoisen hankkeen Britannian arkielämän säilyttämiseksi jälkipolville. Maata ja sen arkielämää dokumentoitiin kymmenintuhansin tekstein, valokuvin ja filmikatkelmin.
Aineisto taltioitiin kahdelle tuonaikaiselle kuvalevylle. Ennen kuin 20 vuotta oli kulunut, koko projekti oli lähellä valua tyhjiin, sillä kyseisiä kuvalevyjä lukevat laitteet olivat poistuneet käytöstä.
Tämän vuosituhannen alussa piti perustaa uusi projekti aineiston pelastamiseksi. Aineisto saatiin kuin saatiinkin isolla vaivalla turvaan, ja nyt se on netissäkin.
Valokuvat ovat vanhinta ja yleisintä materiaalia, joka siirtää tietoa ja tunnelmia entisistä elämänpiireistä uusiin. Jo vuosia asiantuntijat ovat väitelleet siitä, mikä on paras tapa säilyttää nykyisiä digikuvia. Varoituksia lausutaan etenkin CD-ja DVD-levyistä, joilla tietojen arvioidaan säilyvän muutamasta vuodesta ehkä kymmeneen.
Yksi koulukunta esimerkiksi kehottaa tekemään digikuvat hyvälle paperille hyvillä musteilla – mieluiten mustavalkoisina – ja tallentamaan ne albumiin, jonka lehdet ovat happovapaata materiaalia. Säilymisikä voi silloin olla jopa 300 vuotta, sanotaan.
Toinen joukko panee toivonsa tietokoneen ulkoisiin kovalevyihin. Niitä pitäisi olla pari. Jos toinen kuolee, niin toinen elää, ja siitä aineisto voidaan siirtää taas seuraavan sukupolven tallennuslaitteeseen.
Varmimman päälle pelaaja voi tietysti käyttää kumpaakin menetelmää.
Vaikka arjen historian säilyminen on Suomessa pitkälle tavallisten kansalaisten käsissä, myös julkisella vallalla on oma iso vastuunsa. Onneksi asiaan on herätty. Moni museo on digitoinut aineistojaan jo pitkään, ja käynnissä on suururakka, jossa kootaan Kansallista digitaalista kirjastoa.
Nyt kirjastossa on pari miljoonaa valokuvaa, 15 miljoonaa asiakirjaa ja dokumenttia ja
1,5 miljoonaa äänitallennetta. Oma komea hankkeensa on tietysti Yleisradion Elävä arkisto.
Julkisen hallinnon puolella tehtävään arvokkaaseen työhön liittyy se pulma, ettei se tässä vaiheessa tuoda taloudellisesti juuri mitään. Päinvastoin. Siksi työltä on helppo vetää rahat pois, jos vaikka vanhustenhuolto yskii.
Kiitokset ja kehut historian tallentamisestakin kyllä vielä tulevat, viimeistään joskus tulevaisuudessa.