Huomasin uutisista keksityn uuden keinon kalanpoikasten vaelluksen seuraamiseksi. Käyttöön oli otettu tietotekniikka ja leikkaussalin vermeet.
On ihme jos kala elää muutamaa viikkoa pitempään, sillä mätipuolelta jo muutaman suomun irtoaminen on kalan tuho, esimerkkejä on haavilla nostetuista ylisiirtolohista.
Tuostapa muistui mieleeni tapaus vuosien takaa. Juuri kun olin saanut työnnettyä haarukan sian perään, soi puhelin. Raasakan voimalaitokselta pyysivät heti tulemaan sukellustamineet mukana joulunaikaan tehtävän huolto-operaation vuoksi.
Selittivät ongelman: etukammio ei tyhjene vedestä. Kammio on puolipyöreä tila ennen turbiinia, tulopuolen korkeus lähes voimalan pudotuskorkeus, lattia laskeva kuin kierreportaassa.
Kuivalta puolen oli avattu tyhjennysluukku, vaan vettä ei tullut. Piirustuksia tutkittiin, joitten mukaan aukko oli aivan lattian alakulmassa. Siinä olevaan roskaritilään on kulkeutunut jokin säkki tai muu muovi, koska näyttää valkoiselta.
Aukon täyttävä ritilä on noin puoli metriä kanttiinsa oleva teräslevy täynnä sormen mentäviä reikiä, jota kautta tyhjennysvesi valuu ”kaivoon”, josta se taas pumpataan jokeen.
Etukammioon pääsee huoltoluukusta vesipinnan yläpuolelta. Juuri ja juuri mahduin aukosta pulloineni alas pimeään, kuin pikipönttöön, piirustuskuva mielessäni (lampusta ei juuri ollut apua).
Parikymmentä metriä vinosti oikeaan löysin tyhjennysaukon reikälevyn – oli kuin täyteen ahdettu halstari, ei yhtään reikää auki.
Yritin käsin rapata kaloja pois, vaan ei onnistunut. Nousin ylös ja kysyin, että oliko jääpetkelettä talossa ja sehän löytyi. Kaverit ihmettelivät, että mikä siellä voi niin lujassa olla, kun tuota työkalua pyysin.
Toinen kaveri tuli kertomaan, ettei sieltä vieläkään vettä tule, jolle sanoin, että ei niin vielä, ja sukelsin alas ritilän eteen pohjalle istumaan hajareisin.
Petkeleellä kun yläreunasta aloin särkeä kaloja, täyttyi se heti uusilla. Vedenpaine oli niin kova, että työkaluni pysyi ritilän kyljessä. Kalojen uidessa minun ja ritilän välistä vedenpaine imaisi ne ritilään kuin magneetti.
Pikkuhiljaa vesi väheni ja kalojen määrä ympärilläni oli ällistyttävä. Paniikissa olevat kalat kiehuttivat vettä, kaikki siianpoikasia.
Kaverit olivat pudottaneet tikkaat ja joku oli laskeutunut alas kalarajaan. Kysyin montako miestä meitä on? Viisi kaikkiaan, hän vastasi. Tarvitaan viisi kangassäkkiä, köyttä ja tiheä haavi, olisi nimittäin siikapoikaa tarjolla.
Jutellessamme tarvikkeet pudotettiin alas ja puoliksi täytettynä takaisin ylös. Juuri kun ilma oli loppumassa, oli kalavettä noin puolitoista metriä ja sain veden pois ja kaloja oli noin polven korkeudelle ja ne tietysti kuolivat sinne.
Myöhemmin arvelin etukammiossa olevan kostepaikan turbiiniaukon yläpuolella noin kymmenen metriä korkeassa tilassa olevan ehkä muun muassa Meriänjärven kasvatuspoikasia, jotka vastustavat turbiiniin joutumista. Oma arveluni on, että teräväreunainen vinhasti pyörivä turbiini fileeraa sinne joutuneet kalat. Joessahan on viisi fileointilaitosta, joiden kautta kalanpoikasten mereen lasku on utopiaa.
Olen edelleenkin vakuuttunut vanhan uoman toimivan poikasvetenä siialle, taimenelle ja nahkiaiselle, tuskinpa ne syksyisin mätipusseja takaisin mereen tuovat. Lohen osalta Iijoen kalat on menetetty, lohiportaiden rakennusrahat kannattaisi kohdentaa jokivarren asukkaiden virkistyskalastuksen lisäämiseen ja samalla paikallisten kalakantojen elvyttämiseen.
Timo Alaraasakka
Ii
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.