Pääministeri Anneli Jäätteenmäen kielitaitoa moititaan. Hänen vieraiden kielten hallintansa ei kuulemma riitä kansainvälisiin mittelöihin. Varsinkin englanti taipuu suussa takorautana. Eräiden väitteiden mukaan kuulijasta tuntuu, että pääministerin kielen kantaan sattuisi vietävästi hänen vääntäessään ulkomaan puhetta.
Ei hätä ole tämän näköinen, näin suuri. Suomessa on aina pärjätty omalla kielellä. Sitäkin on puheskeltu enempi harvakseen. Jos joku on äitynyt sanomaan, että annapa sitä huikkaa, niin porukka on vaientanut katseella hiljaiseksi. Eihän tänne puhumaan ole tultu vaan ryyppäämään. Käden ojentaminen pullon suuntaan saa piisata merkiksi. Tällaisen perinteen valossa me puhumme luistavasti ulkomaita.
Tasavallan vivahteikkain englanti alkoi kuulua peruskoululaisten korviin äänilevyltä 1970-luvun alussa. Remu vyörytti rockin tahdissa omaa sanomaansa. Keskeissanasto koostui Alabaman osavaltion kaupunkinimistöstä, mutta myös hienosyisemmästä aineistosta. Ail biin trai-ing voor a veri long taim, ty ket mai pisnis mai pisnis streit, julisti Remu.
Saman vuosikymmenen klassikko on pitkäaikainen ministeri Ahti Karjalainen. Hän kun avasi suunsa tilatakseen neuvottelutauolla lonkeron, tarjoilija arvasi tilanteen ajautuneen tankeroksi. Tuu tööti tuu oli huoneen numero, jonne juoma piti tuoda. Or pliis leiti, pring mii tuu moor oolsou. Olemme menestyneet kansainvälisessä politiikassa elehtimälläkin, kun on pidetty rajana ettei mene käsirysyksi.
Kukapa unohtaisi Sika-Timon eli europarlamentaarikko Timo Järvilahden. Hän on englannin kuningas, vaikkei puhu kuin varsinaissuomea ja sitäkin halikkolaisesti sortaen. Timo yritti eräillä diplomaatti-illallisilla keventää tunnelmaa keskustellessaan Australian suurlähettiläsparin kanssa.
Kun rouvan mies lähti noutamaan toista lasillista sampanjaa, Timo ajatteli vähän smooltoolkata. Hän osoitti rakennuksen yläkerroksiin vieviä portaita ja loihe sanomaan: Jyy man gou, vii gou ruum. Rouva meni kai sanattomaksi, mikä edustaa pienintä muotoa small talkista.