Internetin vihasisältö on ollut kesän ja syksyn aikana kiivaan keskustelun kohteena Suomessa ja maailmalla. Esiin ovat nousseet yksilöiden verkossa julkaisema vihamielinen materiaali ja erilaiset sosiaalisessa mediassa kiihtyneet vihakampanjat.
Niiden kohteena on absurdeimmillaan ollut jo muutenkin rikoksen tai onnettomuuden uhriksi joutuneita henkilöitä. Viimeisin esimerkki tästä ovat pakolaiskriisistä käydyn debatin ylilyönnit.
Keskustelua verkon aggressiivisesta ja vihamielisestä viestinnästä käydään yleensä yksittäistapausten ja niistä syntyneiden viestiketjujen kautta.
Tällaisten tapausten tuomitseminen ja niistä irtisanoutuminen on tietysti tärkeää, mutta samalla olisi tilausta myös yleisemmälle verkkovihaa koskevalle analyysille.
Verkkovihaa voidaan pitää ilmiönä lähes yhtä vanhana kuin itse internetiä. Erilaiset viharyhmät oppivat varsin nopeasti hyödyntämään vähän säädeltyä verkkoviestintää oman sanomansa levittämiseen ja uusien jäsenten rekrytointiin. Näistä ensimmäisiä olivat yhdysvaltalaiset rasistiset ryhmittymät, mutta ilmiö ei ole vieras Euroopassakaan.
Viharyhmien viestinnästä sai alkunsa yhä jatkuva keskustelu sananvapauden rajoista ja toisaalta vihapuheen ja -rikosten määritelmistä verkkoviestinnässä.
Vihamielinen materiaali ei kuitenkaan rajoitu vain organisoitujen ryhmien viestintään.
Toisia yksilöitä tai ryhmiä uhkaavasta ja halventavasta viestinnästä on nimittäin tullut näkyvä osa sosiaalisen median arkista kanssakäymistä.
Puolet suomalaisista nuorista kertoo kohdanneensa netissä tällaista viestintää ja noin kymmenen prosenttia olleensa henkilökohtaisesti sen kohteena.
Yleisemmin vihamielinen materiaali on liittynyt etnisyyteen tai kansallisuuteen, seksuaaliseen suuntautumiseen ja ulkonäköön, mutta osansa ovat saaneet myös uskonnot, poliittiset mielipiteet ja jopa vammaisuus.
Levinneisyyteensä nähden vihasisällön tietoinen tuottaminen vaikuttaisi olevan verrattain harvinaista. Suomalaista nuorista neljä prosenttia ilmoittaa tuottaneensa vihasisältöä verkossa. Osuus on samaa luokkaa kuin Yhdysvalloissa, mutta suurempi kuin esimerkiksi Iso-Britanniassa tai Saksassa.
Vihasisältöä tuottaneilla on keskimäärin muita vahvemmat sosiaaliset siteet erilaisiin sosiaalisen median yhteisöihin ja toisaalta heikommat sosiaaliset suhteet perinteisiin viiteryhmiin kuten ystäviin tai perheeseen.
Tulos on internetissä tapahtuvan sosiaalisen vuorovaikutuksen näkökulmasta yllättävä, sillä vahvoja sosiaalisia siteitä on perinteisesti pidetty konflikteja vähentävänä tekijänä. Eri tutkimuksissa on raportoitu, kuinka vahvat sosiaaliset verkostot ovat yhteydessä esimerkiksi parempaan terveyteen ja toisaalta vähäisempään rikollisuuteen.
Verkossa yhteisöllisyys näyttäisi siis kuitenkin lisäävän konflikteja.
Yhteisiin mielipiteisiin, mielenkiinnon kohteisiin tai elämäntapoihin perustuvien yhteisöjen perustaminen on sosiaalisen media aikakaudella helpompaa kuin koskaan.
Nämä yhteisöt ovat meille yhä merkittävämpiä yhteisöllisyyden ja vertaistuen lähteitä.
Samanmieliset ryhmät tarjoavat tukea omille ajatuksille ja näkemyksille, joiden ilmaiseminen muulla voi olla vaikeaa. Äärimmillään kuitenkin myös vihasta ja ennakkoluuloista tulee yhteisössä jaettuja itsestäänselvyyksiä.
Sosiaalisessa mediassa on toki myös tiloja eri näkemysten kohtaamiselle. Usein niistä vain muodostuu taisteluareenoja, kun samanmielisissä yhteisöissä hyväksytyt ajatukset kyseenalaistetaan.
Raivoaminen on kuitenkin kehno strategia toisen käännytykseen, ja sen vaikutuksen on havaittu olevan yleensä päinvastainen.
On syytä muistaa, ettei erimielisyys ole vihaa. Vihasisällöstä puhutaan silloin, kun toista osapuolta uhataan tai halvennetaan. Vihamielisen viestinnän arkipäiväistyminen sosiaalisessa mediassa on vahingollista paitsi uhreille myös yhteiskunnan sosiaaliselle eheydelle. Verkkovihan ja -häirinnän kohteeksi joutuneet raportoivatkin esimerkiksi muita alhaisempaa hyvinvointia ja luottamusta toisiin ihmisiin.
Verkkovihaongelmaa tuskin ratkaistaan lainsäädännön tai lisääntyvän valvonnan avulla.
Sananvapauden rinnalle tarvitaan kuitenkin uudenlaisia verkkokansalaistaitoja, joiden avulla osallistutaan ja kohdataan erilaisuutta uusissa sähköisissä julkisissa tiloissa. Vihaa ei tule sietää niissäkään. Tällaisten taitojen hyödyllisyydestä on saatu lupaavia tuloksia esimerkiksi nettikiusaamisen yhteydessä.
On myös syytä muistaa, että vahvat perinteiset suhteet läheisiin ihmisiin vähentävät vihaa myös verkossa. Niinpä ihan perinteinen yksilöiden ja yhteisöjen sosiaalisesta hyvinvoinnista huolehtiminen näyttäisi olevan keskeistä myös kyberajalla.
Kirjoittaja toimii tutkijana Tampereen yliopistossa ja on mukana Tampereen ja Turun yliopistojen Hate Communities -hankkeessa, jota rahoittaa Koneen säätiö.