Ruokatavaroista on löydetty viime aikoina vaikka mitä, kuten lasinsiruja vihanneksista, mattoveitsen kappale omenasta, bensiiniä maidosta ja mitä kaikkea lienee löytynytkään.
Kieltämättä kummallista ja ikävää, muttei ennenkuulumatonta. Sikäli kuin muistan, kyllä näitä sattui ennenkin.
Esimerkiksi kerran olin kaverini Nätti-Jussin kanssa savotassa Pomokairassa, kun ruoka alkoi käydä vähiin. Ronkimme jo viimeisiä lihoja nötköttipurkista, kun yhtäkkiä kuului paha kraakkaisu lusikan osuessa johonkin metalliseen. Ei se ollut purkin pohja, kuten aluksi luulimme, vaan kokonainen Billnäsin kirves, varren kanssa ja hyvässä terässä. Ei ollut mitään tietoa, miten se oli joutunut nötköttipurkkiin, mutta se oli onnekas sattuma, koska Nätti-Jussin vanha kirves oli juuri samana aamuna lipsahtanut häntä päälakeen ja siitä oli pitänyt sahata varsi poikki, jotta karvareuhka mahtui päähän.
Uudella kirveellä Jussi teki tienestiä koko lopputalven ja saimme ostetuksi uuden nötkötinkin, jossa ei ollut mitään lisäaineksia.
Melkein yhtä merkillinen juttu sattui joskus 60-luvulla Seutulan lentokentän rakennustyömaalla, jossa olin kämppäkaverina erään fakiiri Kronblomin kanssa. Eväsporukkaan en kuitenkaan suostunut hänen kanssaan, sillä fakiirilla oli tapana pistellä aamupalaksi eläviä toukkia ja lounaaksi pari juomalasia, jotka hän vahvoilla hampaillaan ensin jauhoi lasimurskaksi.
Eräänä tiistaina Kronblomilla oli taas lautasellaan aimo kasa lasinsirpaleita ja hän oli juuri lusikoimassa niitä suuhunsa, kun sirujen joukosta pilkisti ilmielävä nakkimakkara! Tai eihän nakkimakkara tietysti ihan elävä ollut, mutta sen verran ällöttävä kumminkin, että se lounas jäi syömättä niin fakiirilta kuin minultakin. Jos Eviran Husu-Kallio olisi ollut syntynyt jo silloin, olisimme takuulla valittaneet hänelle.
Kolmas kaverini, Kuikka-Koponen, oli vuonna 49 Kallavedellä pilkillä ja sai naapurin katiskasta oikein mehevän kalakukon. Sitä hän sitten rupesi perkaamaan puoliseksi kotiin päästyään, mutta eiköhän puukko jyrskähtänyt johonkin kovaan. Ja uskokaa tai älkää, kalakukon sisältä löytyi vain lievästi ruostunut reppuselkä-Mosse, vaikka malli tuli markkinoille vasta kuusi vuotta myöhemmin. Kardaaniakselissa ja levyjarruissa oli pikkuisen laittamista, mutta muuten Mosse oli täydessä työntökunnossa.
Kuikka-Koponen onnitteli itseään siitä, ettei tullut epähuomiossa syöneeksi koko menopeliä. Kalakukko kyllä oli oikein maukas, kun siitä oli öljyvuodot puhdistettu.
Vanhin tuntemani lisäainejuttu sattui saksalaisen sukuhaaramme isoenon kummisedälle, paroni Karl Friedrich Hieronymus von Münchausenille jo 1700-luvulla.
Kalle oli ostanut markkinoilta hevosen, pulskan raudikon, ja nauttinut sen iltapalaksi. Kuinka ollakaan, huolimaton myyjä oli jättänyt heppaan kiinni hevosenkengät, jotka syödessä tarttuivat paronin ylä- ja alaleukoihin niin tiukkaan ettei niitä irti saatu. Mutta eipä aikaakaan, kun hevosenkengät osoittautuivat paremmiksi purukaluiksi kuin paronin omat hampaanresut konsanaan. Ajan mittaan niistä kehittyivät maailman ensimmäiset tekohampaat.