Subjektiivisen päivähoito-oikeuden säilyttäminen on paikallaan ainakin toistaiseksi, mutta oikeutta on osattava käyttää harkiten, lasten etua ajatellen.
Syksyn mittaan on keskusteltu kovasti siitä, ovatko kaikki päivähoidossa olevat lapset siellä todellisen tarpeen vuoksi. Keskustelun pohjana ovat olleet väitteet siitä, että varsin suuri osa vanhemmista vie lapsensa hoitoon oman mukavuudenhalunsa takia, vaikka olisi itse kotona.
Subjektiivinen päivähoito-oikeus tarkoittaa sitä, että kunnallinen hoitopaikka on taattu kaikille alle kouluikäisille lapsille, joiden vanhemmat sellaista haluavat.
Asiaa on nyt sosiaali- ja terveysministeriössä ja Kuntaliitossa selvitetty, ja tulos osoittaa onneksi, että päivähoitoa käytetään suurimmalta osin täysin asianmukaisesti. Vain noin kymmenen prosenttia hoitolapsista on sellaisia, joilla on molemmat tai toinen vanhemmista kotona. Ja vain alle kolmen prosentin kohdalla hoidossa on lapsi, jonka vanhempi on samaan aikaan kotona äitiys- tai vanhempainlomalla tai hoitovapaalla.
Päivähoitopaikkojen käytössä perussääntönä olisi pidettävä lapsen etua ja oikeutta vanhempiinsa. Tarhapaikka korvaa vain harvoin omien vanhempien hoitoa ja huolenpitoa. Silti ammattitaitoinen kokopäivähoito tarhassa on joskus lapsen kannalta paras ratkaisu, vaikka toinen vanhemmista olisi kotona. Taustalla painavat tällöin sosiaaliset tai muut syyt.
Subjektiivista päivähoito-oikeutta käytetään tavalla, jota yhteiskunta ei ole tarkoittanut, jos vanhemmat järjestävät sen avulla itselleen vapaa-aikaa lapsenhoidosta koko päiväksi tai siirtävät kasvatusvastuuta muille. Oikeus päivähoitopaikkaan on tarkoitettu helpottamaan työssä käyntiä tai opiskelua ja antamaan vanhemmille valinnanvaraa päivähoitoratkaisuissa. Tukimuodot on rakennettu niin, että perhe voi valita, hoidetaanko pientä lasta kotona tai ulkopuolisessa hoitopaikassa.
Suomen päivähoitojärjestelmä on varsin joustava. Puolipäivähoito on erinomainen ratkaisu silloin, kun leikki-ikäinen lapsi tuntuu tarvitsevan myös kodin ulkopuolisia virikkeitä ja samanikäisiä leikkikavereita. Vanhemmille se tuo mahdollisuuden keskittyä kotona olevan vauvan hoitoon tai omien asioiden järjestelyyn, eikä tällaisen hoitopaikan tarvitse olla käytössä edes joka päivä.
Lisäksi monet kunnat järjestävät ohjattua leikkitoimintaa niille lapsille, joiden vanhemmat ovat kotona.
Mutta asia muuttuu ongelmaksi, jos lapsi todella tuodaan kokopäivähoitoon vain siksi, ettei häntä haluta hoitaa kotona, vaikka siihen olisi mahdollisuus. Silloin kyse on myös vanhempien vastuusta. Ei esimerkiksi alle kolmevuotias vielä kaipaa koko päiväksi kavereiden virikkeitä, vaan hyvin läheistä suhdetta vanhempiinsa.
Subjektiivisen päivähoito-oikeuden lakkautus kokonaan olisi kuitenkin kuin ampuisi tykillä kärpästä. Pulma ei ole niin suuri, että sen vuoksi pitäisi turvautua radikaaleihin toimiin ainakaan vielä.
Kuntaliitto on jo aiemmin ehdottanut päivähoito-oikeuden muuttamista niin, että kaikilla olisi oikeus puolipäivähoitoon ja vain tietyistä syistä kokopäivähoitoon. Tämä on yksi mahdollinen ratkaisumalli, mutta tilanne ei ole vielä niin paha. Ongelmia kannattaa yrittää hoitaa ensin vanhempien ja päivähoidon henkilöstön yhteisten keskustelujen avulla.
Keskusteluissa ei ole tarkoitus syyllistää ketään. Riittää, että puhutaan lapsen edusta. Vain jos subjektiivisen päivähoidon hyväksikäyttö laajenee kohtuuttomasti nykyisestä, tulee välttämättömäksi rajoittaa sen käyttöä kustannussyistä tavalla taikka toisella.