Työpaikan menetys on lähes jokaiselle järkytys. Sadattuhannet suomalaiset kokivat sen 90-luvun laman rutistuksissa ja jäivät vaille kriisiapua. Nyt sellaista on tarjolla ainakin osalle irtisanottavista. Käytäntöä pitää laajentaa ja vakinaistaa.
Vain harvat kykenevät ottamaan potkut työpaikasta järkkymättä vastaan. Työpaikan menetys on asiantuntijoiden mukaan pahimpia ihmistä kohtaavista iskuista. Tunnelma Suomessa synkkeni 90-luvun laman aikaan erityisen pahasti siksi, että laajaa irtisanottujen joukkoa ei yritettykään auttaa tarjoamalla kriisiapua. Potkuja saivat myös pitkälle koulutetut osaajat, mutta harva heistäkään kykeni katsomaan tapahtunutta taloudellista taustaa vasten ja erittelemään sitä viileästi. Se pitää muistaa, kun teollisuus ennakoi taas syksyksi mittavia irtisanomisia.
Nyt muutamat yritykset sentään tarjoavatkin irtisanotuille monenlaisia tukitoimia, kuten yksilöterapiaa ja opastusta uuden työpaikan hakuun. Useimmat irtisanotut joutuvat kuitenkin yhä selviytymään yksin miten parhaiten osaavat. Niin ei saa jatkua.
Irtisanotuksi joutuminen on ennen kaikkea henkilökohtainen onnettomuus, mutta yhteiskuntakin häviää sitä enemmän, mitä pitemmäksi aikaa työikäinen ja -kuntoinen ihminen jää neljän seinän sisälle suremaan kohtaloaan. Siksi myös työvoimaviranomaisten tulee olla valppaasti mukana irtisanottujen jälkihoidossa. Heidän panoksensa ei kuitenkaan riitä, kun henkisesti haavoittuneiden ihmisten on ensin toivuttava kohtaamaan uusia mahdollisuuksia. Oululainen traumaattisten kokemusten hoitoon erikoistunut psykologi Salme Poijula pitääkin järkevimpänä rakentaa valtakunnallinen, yleisesti hyväksytty malli irtisanomisten hoitoon samaan tapaan kuin on menetelty onnettomuuksien varalta.
On varmasti viisasta koota yhteen ohjeisto, jota yritykset ja työpaikat voivat hyödyntää, mikäli väen vähennys on välttämätöntä. Poijula huomauttaa, että ihminen toipuu kriisistä pystyessään kohtaamaan tapahtuman tosiasiana ja saadessaan kielteiset tunteet käsiteltyä. Hän saa elämänsä taas hallintaan.
Erityisen merkittävää tietoa on saatu tuoreista tutkimuksista, joissa tarkasteltiin organisaatiossa jatkavien jaksamista. Yrityksissä, joissa järjestettiin mahdollisuus keskustella irtisanomisista ja niiden herättämistä tunteista saavutettiin parempi tuottavuus kuin niissä, joissa tunteiden käsittely haluttiin sivuuttaa.
Yrityksissä jälkihoitoon kyetään valmistautumaan haluttaessa hyvinkin huolellisesti siksi, että kriisi on yleensä ennakoitavissa hyvissä ajoin. Esimerkiksi Rautaruukin irtisanomiset Raahessa vuoden alussa olivat pienehkössä kaupungissa suuri yhteinen surun aihe, mutta terästehtaan väkimäärän vähennys toteutettiin monella tapaa esimerkillisesti. Tukitoimien suunnittelu alkoi rinnan yt-neuvottelujen kanssa. Aivan oikein huomattiin, että irtisanottujen ohella tukea tarvitsevat myös jäljelle jäävät - ne, jotka joutuvat tekemään raskaita irtisanomispäätöksiä.
Työuran päätepisteeseen tulleille käänne on aina suurin. Kuitenkin väen vähenemisen vaikutuksen kokevat kaikki työtehtävien muutoksena. Jos irtisanomistilanteisiin valmistaudutaan perusteellisesti ja siihen käytetään aikaa, jälkihoitoon saadaan toimiva paketti. Sen Rautaruukin kokemukset osoittavat. Yhtiössä on jopa tehty osastokohtaista vertailua. Sairaslomat ja poissaolot lisääntyivät niillä osastoilla, joissa jälkihoito vietiin puutteellisesti läpi.