Keskiviikko 13. maaliskuuta 1940 oli pakkaspäivä. Kovin harvassa olivat ne, jotka aamulla uskoivat päivän tuovan mukanaan rauhan.
Rintamilla puna-armeija hyökkäsi edelleen raivoisasti, ja sotasensuurin takia tiedot Suomen ja Neuvostoliiton välillä käydyistä rauhanneuvotteluista olivat niukat.
Sitten puoliltapäivin radiokuuluttaja ilmoitti ulkoministeri Väinö Tannerin puhuvan muutaman minuutin kuluttua. Sen jälkeen Radio-orkesteri soitti tilanteeseen sopivan Lutherin virren Jumalan ompi linnamme. Brittiläinen toimittaja John Langdon-Davies seurasi Helsingissä eräässä Elannon ravintolassa ihmisten reaktioita.
"Hän (Tanner) ehti sanoa tuskin sanaakaan ennen kuin saliin jo laskeutui täydellinen hiljaisuus. Ihmiset tuijottivat lautastaan, kun ulkoministeri luki rauhanehdot. (---) Joku mies tai nainen pyyhkäisi kiireesti kyyneleitään, joiden ei sopinut vieriä poskille saakka. Kahdesti näin muuta liikettä. En tietenkään ymmärtänyt puheesta sanaakaan, paitsi paikannimet. Nuo liikahdukset johtuivat Viipurin ja Hangon nimistä."
"Kaikki oli hiuskarvan varassa"
Maaliskuun alussa ylipäällikkö Mannerheim oli pyytänyt Kannaksen armeijan komentajalta kenraaliluutnantti Erik Heinrichsilta lausunnon Kannaksen rintamatilanteesta. Lausunto tunnetaan nimellä "pessimistinen raportti". Heinrichs antoi tilanteesta varsin synkän kuvan ja sanoi enempien sotatoimien johtavan vain tilanteen jatkuvaan heikkenemiseen ja uusiin alueluovutuksiin.
Päivittäiset kokonaistappiot saattoivat Heinrichsin mukaan nousta tuhanteenkin mieheen. Lausunnossa kerrottiin myös, että Itä-Kannaksella toimivan III armeijakunnan komentaja kenraalimajuri Paavo Talvela katsoi kaiken olevan hiuskarvan varassa.
Tukalasta tilanteesta huolimatta tieto vihollisuuksien loppumisesta tuli rintamalla puoliaan pidelleille suomalaissotilaille yllätyksenä. Kannaksella ollut Eric Malm muistelee rauhanviestin tulleen 13. maaliskuuta kuin salama kirkkaalta taivaalta. "Olin lomalla kuullut huhuja neuvotteluista, mutta en ollut yhtään aavistanut, että rauha tulisi niin pian."
Yhdysvaltalainen toimittaja Leland Stowe kertoo sotilaista, jotka olivat pitäneet asemansa Taipaleessa sodan alusta lähtien. "Tuli seis -käsky annettiin kello 11 kautta koko etulinjan. Suomalaissotilaat, jotka hädin tuskin jaksoivat pysytellä pystyssä, ottivat tiedon vastaan ensin hämmästyneinä ja epäuskoisina ja sitten katkerin vastustushuudoin. (---) Sydämessään he eivät kokeneet hävinneensä."
Ihmetystä kerrakseen myös itänaapurissa
Jos 13. maaliskuuta olivat ymmällään suomalaiset, olivat sitä myös neuvostoliittolaiset. Tämä ilmenee Stalinin lähipiirille tarkoitetuista salaisista dokumenteista. Erityisesti ihmeteltiin, minne oli hävinnyt Kuusisen hallitus. Pian rauhansopimuksen solmimisen jälkeen eräs insinööri ihmetteli: "En ymmärrä, minkä hallituksen kanssa me solmimme rauhansopimuksen."
Eräs opiskelija puolestaan ihmetteli, millainen sotaonni puna-armeijalla olisi ollut, jos vastassa olisi ollut Suomen sijasta joku suurvalta, vaikkapa Saksa. "Tapeltiin vain pientä Suomea vastaan ja kansa jäi heti ilman lihaa, ilman leipää ja kohta ilman housujakin. Jos Suomen takia syntyivät kilometrien jonot, niin mitä tuleekaan, kun on taisteltava suurvaltaa vastaan."
Lähteinä: Martti Turtola: Erik Heinrichs. Mannerheimin ja Paasikiven kenraali (Otava 1988). Robert Edwards: Talvisota eurooppalaisin silmin (Minerva 2007). Gordon F. Sander: Taistelu Suomesta 1939--1940 (WSOY 2010). Timo Vihavainen, Andrei Saharov (toim.): Tuntematon talvisota. Neuvostoliiton salaisen poliisin kansiot (Edita 2009).