Anneli Jäätteenmäki ei olisi voinut saada pahempaa korvapuustia kuin se, minkä Paavo Lipponen järjesti hänelle. Punamultahallitus tulee toimeen ilman Lipposta, mutta sen uskottavuus on huono niin kauan kuin SDP:n johtaja seuraa sivusta sen tekemisiä.
Paavo Lipposen maanantainen päätös jäädä pois uudesta punamultahallituksesta ei ollut enää yllätys sitä taustaa vasten, miten torstaina pitkän pääministerikautensa päättävä SDP:n johtaja on viime aikoina käyttäytynyt. Lipponen ei ole edes yrittänyt kätkeä harmiaan vaalituloksen johdosta, vaan on avoimesti kiukutellut kansan tahtoa vastaan. Vihoviimeinen pisara oli lähteä kesken hallitusneuvottelujen Lappiin. Niin ei toimi vastuunsa tunteva puoluejohtaja, vaikka hän ei pitäisikään kaikesta siitä, mitä hallitusneuvotteluissa tapahtui. Kukaan ei pidä.
Lipponen vihjaisi jo ennen vaaleja televisiossa, että hänellä voi olla muutakin tekemistä kuin lähteä Jäätteenmäen johtamaan hallitukseen. Lausunto kuvasti varmaankin aidosti Lipposen tuntoja, mutta ei hänen olisi tarvinnut siihen itseään hirttää. Se olisi voitu tulkita tyypilliseksi vaalien alusajan puheeksi, jollaiseen poliitikot turvautuvat pelotellakseen äänestäjiä. Lipponen olisi saanut paljon enemmän ymmärtämystä osakseen, jos hän olisi unohtanut armeliaasti lausuntonsa ja tunnustanut politiikan realiteetit.
Nyt Lipposeen jää väkisinkin rintamakarkurin leima. Vaikutelma johtuu siitä, että Lipponen, jota on pidetty periaatteen miehenä, tinkii nyt aiemmista näkemyksistään asiassa, jossa ei oikein ole tinkimisen varaa.
Lipponen ajoi puolueensa Helsingin piirin puheenjohtajana 1988 voimakkaasti SDP:n silloista puheenjohtajaa Pertti Paasiota hallitukseen. Hän perusteli tätä sillä, että puheenjohtajan on johdettava puolueen hallitusryhmää. Ulkopuolella olo käy ajan mittaan käy kestämättömäksi, Lipponen sanoi Suomen Kuvalehden haastattelussa kesällä 1988. Hän vetosi Ruotsin sosiaalidemokraattien esimerkkiin ja korosti, että he olivat olleet aina hallituksessa ykkösketjulla.
Sama vastuunkannon periaate pätee Suomen politiikassa yhä ja jopa vielä paremmin kuin 15 vuotta sitten. Politiikan päivärytmi on muuttunut erittäin nopeaksi. Hallituksen ulkopuolelta on vaikea johtaa puoluetta uskottavasti.
Eduskunnan puhemiehen rooliin puolueen johtamista ei liioin ole fiksua yhdistää, vaikka ennen niin tehtiinkin muun muassa Rafael Paasion ja Johannes Virolaisen kausilla. Noihin esimerkkeihin ei voi vedota. Puheenjohtajat jäivät vastoin omaa tahtoaan pois hallituksesta. Paasion jätti ulos hänen oma puolueensa. Virolaisen pudotti Urho Kekkonen.
Lipponen jää nyt omalla päätöksellään pois Jäätteenmäen hallituksesta "tässä vaiheessa", kuten hän sanoi. Sitä on vaikea tulkita muuksi kuin harkituksi epäluottamuslauseeksi uudelle punamultahallitukselle etenkin, kun Lipponen aikoo jatkaa SDP johdossa vuoteen 2005. Jos hän valmistautuisi vallan vaihtoon puolueessa, hänen ratkaisunsa olisi joten kuten ymmärrettävä.
Lipposen päätös viittaa siihen, että hän on tyytymätön myös oman puolueensa rooliin. Hallituksen ohjelma ei selvästikään miellytä häntä. Sen sijaan Lipponen tuskin voi olla tyytymätön salkkujakoon. SDP saa erittäin vahvat asemat uuteen hallitukseen.
Torstaina nimitettävän Jäätteenmäen hallituksen ohjelma on pitkä kuin nälkävuosi, mutta silti siihen jäi kaksi olennaista heikkoa kohtaa. Ensiksikin hallituksen verolinja yritysveroja myöten on hyvin epämääräinen ja tuloveronkevennykset jäävät vaatimattomiksi - noin puoleen siitä, mikä olisi suotavaa. Onneksi niitä on sentään luvassa. Keskusta ja SDP tinkivät sittenkin vaalien alusajan lausunnoistaan. 1,12 miljardin euron veronkevennykset toteutetaan suhdannetilanteessa oikeaoppisesti eli etupainotteisesti.
Toinen suuri ongelma on löperö asenne sosiaali- ja työttömyysturvan rakenteellisiin uudistuksiin. Jäätteenmäen hallitus näyttää jatkavan näiltä osin vanhaa sosiaalidemokraattista politiikkaa. Punamultahallitus käänsi samalla selkänsä Raimo Sailaksen työryhmälle. Sen takia on turha odottaa, että suurtyöttömyydestä päästäisiin eroon nopeasti uudellakaan hallituskaudella.
Hallitusohjelmassa on toki paljon hyvääkin. Hallitus lupaa esimerkiksi noudattaa tiukkaa menokuria, pitää kiinni 1,12 miljardilla eurolla kasvattamistaan kehyksistä sekä huolehtia siitä, että valtiontalous on ylijäämäinen vaalikauden lopulla.