Olen kuullut mielenkiintoisen selityksen sille, miksi "Amerikan miljonäärien" joukossa ei ole koskaan ollut tungosta suomalaissiirtolaisista. Olisi luullut, että sinne Rockefellerien joukkoon olisi mahtunut pari Virtasta ja Lahtistakin; sen verran ahkeraa kansaa olemme ainakin olleet ja siirtolaisiksi lähteneet usein erityisen sisukkaita ja yritteliäitä.
Mutta liialta kullanvuolemiselta suomalaiset tiettävästi varjeli kansallisominaisuutemme kateus. Kun italialaiskoloniassa alkoi joku menestyä oikein kunnolla, muut tukivat ja tuuppasivat eteenpäin: "Oma poika huipulle! Siitä hyödymme kaikki, kun hän myöhemmin jelppii meitä, siirtokuntaa, josta on lähtöisin."
Suomalaissiirtokunnassa logiikka oli kuulemma toinen. Jos siellä alkoi yksikin tosissaan pärjätä ja nousta kohti huippua, oli juuri oman kolonnan porukka ensimmäisenä vetämässä mattoa jalkojen alta: "Ei kai tuo vain tuosta pääse meitä muita pitemmälle!"
Nyt EU:n huippuviran tavoitteleminen vaikuttaa aivan samanlaiselta sekoilulta. Meillä on kerrankin - sanon kerrankin, sillä en todellakaan usko, että joukostamme heitä usein nousee - todellinen ja aito mahdollisuus saada suomalainen unionin huipulle. Mutta kun katsoo äskettäisiä mielipidemittauksia, niin ei voi muuta kuin ällistyneenä ihmetellä, että se ainoa, jolla on oikeasti mahdollisuudet saada EU:n huippuvirka, ei olekaan suomalaisten ykkösehdokas, ei edes kakkonen, vaan vasta kolmonen.
Se, pääsisikö Paavo Lipponen todella EU:n huipulle, on niin monimutkaisen eurooppalaisen palapelin armoilla, että niitä mahdollisuuksia, jotka hänen kohdallaan ovat oikeasti olemassa, ei todellakaan pitäisi kotimaassa pilata. Nyt tarvittaisiin päinvastoin vahvaa ja vähän röyhkeääkin kansallista lobbausta Suomen ehdokkaan läpiajamiseksi, työntää se oma poika huipulle, joka on noussut päätään muita pitemmäksi suuressa kuviossa.
Kansan mielestä paras ehdokkaamme Euroopan kaapin päälle olisi oma tyttö. Kotimaassa presidentti Tarja Halonen on arvostettu johtaja, mutta EU:n pöydissä hän on kuitenkin vain kuriositeetti, jolla ei ole painoarvoa eikä auktoriteettia.
Asianlaidan paljasti varsin hyvin Nizzan jälkipuinnissa Jean-Louis Bourlanges, Ranskan näkyvimpiä eurokansanedustajia ja harvoja eurooppahenkisiä ranskalaisia, kun hän kirjoitti kolumnissaan Le Monden etusivulla, miten Nizzan useita päiviä ja öitä kestäneessä huippukokouksessa sekoilivat "15 maan valtion- ja hallitusten päämiehet - eikä yhtään naista..." EU-asioiden asiantuntijaltakin oli jäänyt huomaamatta, että joukossa oli nainen.
En tiedä, ketä Ville Itälä konsultoi Brysselissä, kun hän sanoo kuulevansa siellä enemmän tukea Sauli Niinistölle kuin Lipposelle. Jos osallistuu vähänkään Brysselin käytävä- ja kabinettikeskusteluihin, kyselee vuosia EU:ta seuranneilta tutkijoilta tai edes lukee eurooppalaisia lehtiä, huomaa nopeasti, että jos Niinistöä pidetään pätevänä komissaariksi, huippuvirkaan eli komission johtoon, EU:n presidentiksi tai ulkoministeriksi häntä ei veikkaa kukaan. Niinistön tasoisia hyviä potiitikkoja löytyy 14 muusta EU-maasta jo kohtuullinen määrä.
Samoin voi ihmetellä myös Ilkka Suomisen arvioita siitä, että Lipposen näkyvyyttä liioitellaan. Jos ei viitsi kysellä asiasta erimaalaisilta vaikuttajilta, voisi edes vilaista muiden maiden lehtiä. Arvostettu ja asioista hyvin perillä oleva Financial Times on jo useaan kertaan julkaissut Lipposen nimen (ja kuvan) vielä toistaiseksi harvalukuisessa, vakavasti otettavien ehdokkaiden joukossa ja ainoana pohjoismaalaisena.
Siksi voi ihmetellä myös presidentti Halosen arviointia, että Pohjolan edustajalla voisi olla nyt saumaa. Pohjoismaalaisuus ei ole tässä kilvassa mikään referenssi, eivätkä muiden, euroalueen ulkopuolelle jättäytyneiden Pohjoismaiden johtajat ole suuressa huudossa Manner-Euroopassa. Myös arvovaltainen Frankfurter Allgemeine Zeitung korosti jokin aika sitten, että Lipponen on ainoa pohjoismainen poliitikko, jolla on kylliksi arvo- ja vaikutusvaltaa noustakseen jollekin kolmesta EU:n johtopaikoista.
Martti Ahtisaaren taannoisten "mahdollisuuksien" mainostaminen EU-konventin johtoon saa myös muut eurooppalaiset äimistelemään. Saksa ja Ranska olivat keskenään sopineet, että Ranska saa tulevaisuuskonventin puheenjohtajuuden, kun se edellisessä konventissa oli ollut saksalaisen hallussa. Jos muut jäsenmaat olisivat kaataneet kahden suuren sopimuksen, silloin vahva ehdokas tilalle olisi ollut Hollannin Wim Kok. Ahtisaarta arvostetaan Kosovon rauhantekijänä, mutta EU-kuviossa hänellä ei ole painoarvoa.
Lipposen ylivoimaisuus perustuu ennen kaikkea hänen harvinaislaatuiseen auktoriteettiinsa, jonka hän on saavuttanut muiden, myös suurten maiden johtajien keskuudessa. Se ei perustu hänen myötäilyynsä kuten kuulee joskus Suomessa väitettävän.
Päinvastoin, esimerkiksi presidentti Jacques Chiracille Lipponen on liian federalisti, liittokansleri Helmut Kohlille hän taas oli väärää puoluetta. Silti molemmat kuuntelivat häntä. Miten hän siihen asemaan pääsi pienen periferiamaan edustajana, sitä pitäisi mielestäni kovastikin ihmetellä.
Se, onko Lipponen kotimaassa hoitanut leiviskänsä viime aikoina viisaasti, on toinen asia. Se ei kuitenkaan vaikuta valintoihin muissa EU-maissa, joissa nähdään meiltä vain Lipponen huippupaikalla. Olisimme oikeasti Hölmölä, jos pilaisimme itse harvinaislaatuisen mahdollisuutemme. Ei Rockefellereitä - eikö siis myöskään EU:n huippupaikkaa?