Kun Paavo Lipponen jäi kahdeksan pääministerivuotensa jälkeen vapaaehtoisesti pois punamultahallituksesta, oli nähtävissä, että siitä seuraa vain vaikeuksia. Nyt se on nähty.
Kuka johtaa Suomessa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa? Tätä on kyselty hieman hämmentyneinä kesästä lähtien, kun perinteinen konsensus ulkopolitiikassa on osoittanut vakavia repeilyn merkkejä. On muun muassa kokoomuksen linja, on neljä sosiaalidemokraattista linjaa, on keskustan linja ja on myös RKP:n linja.
Hallituspuolue RKP on ollut puolustuspolitiikassa lähempänä oppositiopuolue kokoomusta kuin kahta suurta hallituskumppaniaan, keskustaa ja SDP:tä. Molempien porvaripuolueiden johto — Ville Itälä ja Jan-Erik Enestam — suhtautuu avarakatseisesti liittoutumiseen. Keskusta taas on myötäillyt presidentti Tarja Halosen ja ulkoministeri Erkki Tuomiojan vanhakantaisia näkemyksiä — tai tasapainoillut niiden välissä.
SDP:ssä vetävät rohkeinta, puolustusyhteistyön ytimiin suuntautuvaa linjaa puheenjohtaja Paavo Lipponen ja presidentti Martti Ahtisaari, mutta heidänkin välillään on jonkinmoinen ero. Ahtisaari on Lipposta Nato-myönteisempi. Presidentti Mauno Koivisto painaa jarrua ja puhuu liittoutumattomuuden puolesta.
Nykyisen perustuslain mukaan ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhdessä valtioneuvoston kanssa. Halonen, pääministeri Matti Vanhanen ja Tuomioja ovat kuitenkin pitäneet mieluummin mölyt mahassaan kuin puhuneet suunsa puhtaaksi. Se on jättänyt pelikentän vapaaksi Paavo Lipposelle. Hän on hallinnut julkisuutta mielipiteineen viime ajat. On syntynyt vaikutelma, että puhemies määrittelee julkisuuden kautta Suomen puolustuspoliittisen linjan.
Julkisuus ei ole kuitenkaan peili, vaan peli. Mediassa syntynyt kuva Lipposesta ulkopolitiikan johtajana on epätarkka. Lipposen väkevät turvallisuuspoliittiset puheenvuorot ovat olleet vain vaikutusyrityksiä ja oirehtimista sen takia, että valta on karannut hänen käsistään.
Eduskunnan puhemies ei istu niissä pöydissä, missä ulko- ja turvallisuuspoliittisia päätöksiä tehdään, mutta hän on halunnut siitä huolimatta vaikuttaa Suomen linjaan. Hän on painostanut lausunnoillaan hallitusta tekemään sen, mikä on hänestä tärkeää ja välttämätöntä. Lipposen pääsanoma on ollut, ettei Suomi saa eristäytyä, vaan sen on pyrittävä myös puolustuspolitiikassa EU:n ytimiin.
Tähän on siis tultu. Lipponen joutuu riekkumaan julkisuudessa — ilmaisu on laina häneltä — saadakseen hallituksen kuuntelemaan itseään.
Lipposesta kasvoi pääministerikaudella Suomen ulkopolitiikan suvereeni johtaja. Vuonna 2000 voimaan tullut uusi perustuslaki vain vahvisti hänen asemaansa. Se kun antoi pääministerille muodollisetkin valtuudet toimia Suomen EU-ulkopolitiikan johtajana. Mutta nyt kun Lipponen ei ole enää hallituksessa, hänen otteensa ulko- ja turvallisuuspolitiikasta on kirvonnut — ja se näyttää kirpoavan myös SDP:stä.
Ulkopolitiikan johdossa tapahtunut vallanvaihdos paljastui kaikessa karuudessaan keskiviikkona, kun harmaana ja värittömänä tunnetuksi tullut pääministeri Vanhanen kommentoi eleettömästi mutta pisteliäästi erästä Lipposen kriittistä lausuntoa. Vanhanen sanoi: Tähän prosessiin osallistuvat ne, jotka on tehtäviin valittu.
Hän tarkoitti Suomen EU-politiikan muotoilua. Se tapahtuu ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ministerivaliokunnassa (utva) yhdessä presidentin kanssa. Lausunto paljasti, että uusi pääministeri oli ottanut myös henkisesti paikkansa ulkopolitiikan johtajana.
Lipposen oma oppi on ollut, että Suomen pitää istua kaikissa niissä pöydissä, joissa sitä koskevia ratkaisuja tehdään. Jostakin kumman syystä hän ei ole halunnut soveltaa oppia itseensä, ja nyt hän maksaa siitä kovaa hintaa. Muut eivät ainoastaan muotoile Suomen linjaa, vaan he ovat määritelleet sitä viime päivinä paljon varovaisemmin kuin mitä Lipponen olisi halunnut tai olisi tehnyt, jos hän olisi yhä hallituksen johdossa.
Lipposen vapaaehtoinen poisjäänti hallituksesta on ollut mannaa Erkki Tuomiojalle. Ulkoministerin vaikutusvalta on kasvanut EU:n puolustuspolitiikkaa koskevissa linjauksissa samassa suhteessa kuin Lipposen on vähentynyt. Kun korkki ei ole enää päällä, on kuin pullon henki olisi päässyt vapaaksi.
Kahden edellisen hallituksen aikana Lipponen oli se, joka veti Suomen linjaa hallituksen sisäpiireissä ja julkisuudessa. Tuomioja joutui pitämään sordiinoa päällä, vaikkei hän vaiennutkaan koskaan täysin. Viime viikkoina hallituksen ääntä on käyttänyt julkisuudessa enimmäkseen Tuomioja. Hän nousi jopa suoranaiseen tähtirooliin EU:n Brysselin huippukokouksen alla, kun hän sovitteli puheenjohtajamaa Italian ja liittoutumattomien maiden näkemyksiä EU:n puolustusyhteistyöstä.
Presidenttikin puhuu vapaammin ulko- ja turvallisuuspolitiikasta nyt, kun Lipposen varjo ei enää leiju hänen yllään utvassa. Siltä ainakin näyttää Halosen äsken Suomen Kuvalehdelle ja Yleisradiolle antamien haastattelujen valossa.
Konsensuksen aika Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on ilmeisesti ohi. Tahtoja on liian monta, ja näkemyserot linjaratkaisuista ovat liian suuret. Edessä lienee vielä raastavaksi veikattu keskustelu Suomen liittoutumattomuudesta, ellei sitten EU:n uusi perustuslaki ja siihen sisältyvät puolustusjärjestelyt muuta kertaheitolla perusasetelmia.
Niin tai näin, kyseessä on vain viivytystaistelu. Liittoutumattomuus murenee ennen pitkää omaan mahdottomuuteensa. Viime viikot ovat paljastaneet sen, kuinka vahvasti Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja on ollut Lipposesta kiinni. Vanhat 60-lukulaiset ottivat komennon heti, kun Lipponen jätti päätöksentekopöydät. Jarrujalasta tuli samalla kaasujalkaa raskaampi, ja voi vain kysyä, vastaako se Suomen etuja.