Pääministeri Paavo Lipponen on taistellut työttömyyden alentamiseksi kahden hallituksensa avulla nyt jo yli seitsemän vuotta. Työttömyys on alentunut Suomessa tänä aikana tuntuvasti, mutta edes Lipposen kakkoshallitus ei ole pystynyt - eikä pysty - puolittamaan työttömyyttä, vaikka jo Lipposen ykköshallituksen piti tehdä niin.
Sosiaalidemokraateilla on arvattavastikin nolo olo vaalien lähestyessä. Heidän eväillään kun ei ollutkaan sitä tehoa, mihin he itse uskoivat. SDP hankki vuoden 1995 eduskuntavaaleissa murskavoiton strategialla, jonka yksi kivijalka oli lupaus työttömyyden puolituksesta vaalikauden aikana. SDP uskoi niin vahvasti omiin työllisyysresepteihinsä, että Lipposen ykköshallituksen ohjelmaankin kirjattiin työttömyyden puolituslupaus.
Ei sen puoleen, sattuu sitä paremmissakin poliittisissa perheissä. Myös Saksan sosiaalidemokraatit erehtyivät Gerhard Schröderin johdolla antamaan kansalle katteettoman konkreettisen lupauksen vuoden 1998 vaaleissa. Schröder sanoi, ettei hän ansaitse tulla uudelleenvalituksi tänä vuonna, ellei hän ole pystynyt pudottamaan työttömien määrää 3,5 miljoonaan vaaleihin mennessä.
Vaalit pidetään syyskuun jälkipuoliskolla, mutta Saksassa on yhä yli neljä miljoonaa työtöntä, ja Schröder menee vaaleihin tappion maku suussa. Työttömyyden alentaminen avoimessa taloudessa ja vahvan ammattiyhdistysliikkeen hengittäessä niskaan ei onnistukaan noin vain.
Liittokansleri ei kuitenkaan ole antanut eikä anna periksi. Hänen nimittämänsä viiden viisaan asiantuntijaryhmä julkisti perjantaina sopivasti kuukautta ennen vaaleja ohjelman, joka pitäisi luoda Saksaan kaksi miljoonaa uutta työpaikkaa. Schröder vastaa rikottuun lupaukseen uudella lupauksella.
Lipponen vahvisti Turun Sanomien kolumnissaan viime tiistaina, että hänkin asettaa asiantuntijaryhmän miettimään, miten uusia työpaikkoja voitaisiin luoda ja työllisyysastetta nostaa. Lipponen mainitsi hakevansa viisaiden miesten ja naisten avulla sellaisia uudistuksia, "joilla työllisyyttä erityisesti edistettäisiin". Aivan erityisesti hän odottaa saavansa vastauksen kysymykseen, mitä paljon puhuttuja rakenteellisia uudistuksia pitäisi tehdä työttömyyden alentamiseksi.
Lipposella on ollut pääministerinä yli seitsemän vuotta aikaa hakea vastauksia juuri noihin kysymyksiin, joiden vaikutuksista löytyy kirjallista aineistoa, tutkimustietoa ja politiikkasuosituksia vaikka kuinka paljon. Hän olisi tänä aikana ehtinyt myös hankkia vahvaa empiiristä näyttöä siitä, miten mikin rakenteellinen uudistus vaikuttaa työttömyyteen.
Hallitus on kuitenkin pitänyt kynttilänsä vakan alla, vaikka jo viime vaalikauden ensimmäisellä puoliskolla nähtiin, etteivät sosiaalidemokraattien eväät riittäisi työttömyyden puolitukseen. Lipposen kakkoshallituskaan ei muuttanut olennaisesti edellisen hallituksen työllisyyspolitiikan linjaa. Sosiaalidemokraatit vain pidensivät puolituksen aikajännettä, mutta sekään ei auttanut. Jollei mitään uutta tehdä, työttömyys puolittuu näillä näkymin seuraavan hallituksen toisena tai kolmantena toimintavuotena edellyttäen, että kansantuotteen kasvu nousee vähintään 3,5 prosenttiin.
Lipposen kaavailemaan viisaiden miesten ja naisten ryhmään voi asennoitua kahdella eri tavalla. Pääministeriä ja SDP:n puheenjohtajaa voi syyttää siitä, että hän yrittää vain siirtää sen avulla huomion pois SDP:n työllisyyspolitiikan mahalaskusta. Hämäyshaluun viittaa myös Lipposen viiden prosentin työttömyystavoite vuosikymmenen loppuun mennessä. Mitä järkeä on kiirehtiä asettamaan uusia tavoitteita, kun pitäisi ensin päättää, miten työttömyys puolittuisi?
Hallitus vastaa työllisyyspolitiikasta. Sen kuuluu tehdä jatkuvasti päätöksiä, joilla työttömyyteen vaikutetaan. Miksei Lipponen asettanut viisaiden miesten ja naisten ryhmää heti tämän vaalikauden alussa, kun hän näki, että hänen ykköshallituksensa työllisyyspolitiikka epäonnistui?
Asiassa on kuitenkin myös toinen, positiivisempi puoli. Kun Lipponen turvautuu presidentti Martti Ahtisaaren tavoin viisaiden miesten ja naisten apuun, hän tunnustaa vähintäänkin epäsuorasti, ettei hän pysty parempaan hallituksen käytössä olevilla eväillä. Yksitoista vuotta jatkunut suurtyöttömyys on Lipposen konkreettinen murhe. Aivan ilmeisesti hänkin tarvitsee jotain kättä pitempää - uusia argumentteja voidakseen murtaa nykyisen työllisyyspolitiikan umpikujan.
Lipposen hallitus on ollut tunnetusti sosiaalidemokraattisen ammattiyhdistysliikkeen panttivanki. Hallitus ei voi tehdä sellaisia työttömyysturvajärjestelmän rakenteellisia uudistuksia, joita SAK vastustaa. Ei siitäkään huolimatta, että niillä voitaisiin ehkä alentaa työttömyyttä selvästikin.
Lipponen tekee maalle arvokkaan palveluksen, jos hän löytää viisaiden miesten ja naisten avulla tälle ja ensi vaalikaudelle uusia argumentteja työllisyyspolitiikan linjan muuttamiseksi. Olipa hallituksen väri mikä hyvänsä, jokainen rakenteellisia uudistuksia yrittävä pääministeri Suomessa joutuu ennen pitkää napit vastakkain ammattiyhdistysliikkeen kanssa.
Esko Aho törmäsi pääministerinä ensimmäiseen kivimuuriinsa, kun hän yritti rakenteellisia uudistuksia. Porvarihallituksen oli peräännyttävä. SAK ja STTK antoivat puolestaan Lipposelle opetuksen heti vuonna 1996 siitä, ettei rakenteellisilla uudistuksilla kannata leikkiä vahvan ay-liikkeen kanssa.
Kyseessä on kansallinen ongelma. Miten ay-liike saadaan tunnustamaan itselleen, että sen jarrutus ja politiikka vain pitkittävät suurtyöttömyyttä? Lipposen hallituksen seitsemän vuoden saldo osoittaa sen vakuuttavasti.