Entinen pääministeri ja eduskunnan entinen puhemies Paavo Lipponen julkaisi keskiviikkona odotettujen muistelmiensa ensimmäisen osan. Hän heittää yli 500 sivulla haasteita 1960- ja 1970-lukujen historiasta tähän asti esitetyille tulkinnoille.
Suurimmat uutiset sisältynevät muistelmien jatko-osaan tai -osiin, kun Lipponen pääsee vuosiin, jolloin hän nousi pääministeriksi, Suomi räpisteli ylös 1990-luvun lamasta ja liittyi Euroopan unioniin. Muistelmien ykkösosa onkin enemmän debattikirja.
Lipposen arviot 1960-luvun opiskelijaradikalismista, sitä seuranneesta taistolaiskaudesta, SDP:n kehityksestä valtionhoitajapuolueeksi, teollisuuspolitiikasta ja jopa Nokiasta toivottavasti herättävät uutta keskustelua Suomen lähihistorian hyvinkin kiistanalaisista tapahtumasarjoista.
Keskustelu lähtee varmasti lainehtimaan, sillä Lipponen esittää kärjekkäitä tulkintoja ja rusikoi monia tutkijoita ja poliitikkoja tuttuun tyyliin. Toivottavasti vastaväitteet saavat jatkokseen keskustelun, jossa päästään jo jonkinlaiseen synteesiin. Etenkin 1970-luvun taistolaiskausi on ollut vielä paljolti juupas--eipäs-tason keskustelua.
Kun kysymys on pitkäaikaisen poliitikon muistelmista, ne eivät lähtökohtaisestikaan katso tapahtumia puolueettomien silmälasien läpi. Lipponen myöntää harjoittaneensa häpeämätöntä menneisyyden hallintaa. Se on poliitikon, entisenkin, oikeus. Lukijan oikeus on sitten muodostaa oma mielipiteensä. Sitä paitsi Lipponen käy läpi niin monta asiaa, ettei hänen arvionsa jäävät monissa asioissa väkisinkin pintaraapaisuiksi. Lopulliset arviot jäävät tietenkin viileiden tutkijoiden tehtäväksi.
Lipposen kovimpia väittämiä on se, ettei monien, jopa SDP:n pitkäaikaisen voimamiehen Kalevi Sorsan, näkemiä "vaaran vuosia" ollut Suomessa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Yhtä lailla Lipponen vähättelee suomettumista, joskin tämän aiheen ruodinta jää hänellä pintapuoliseksi.
Lipponen ansaitsee hatunnoston siitä, että hän tekee selkoa radikaalien vuosien pahimmista ylilyönneistä vähättelemättä saati unohtamatta niitä niin kuin moni hänen poliitikkokollegoistaan on tehnyt.
Tällainen linjavalinta tuo Lipposen tekstille uskottavuutta jos kohta hänen monet arvionsa saavat varmasti ristiriitaisen vastaanoton. Lipponen kysyy, onko mahdollista kirjoittaa rehelliset muistelmat ja vastaa itse: ei ole. Se ei tarkoita sitä, etteikö tätä muistelmakirjaa olisi kiinnostava lukea.