Kolumni

Lip­po­nen ei koskaan unohda Jäät­teen­mäen Irak-elä­möin­tiä

Monet ovat kyselleet ihan suoraan, onko Paavo Lipponen tosiaan niin herkkähipiäinen, ettei mennyt hallitukseen, kun olisi joutunut hallituksen kakkoseksi ja pääministeri Anneli Jäätteenmäen juoksupojaksi.

Monet ovat kyselleet ihan suoraan, onko Paavo Lipponen tosiaan niin herkkähipiäinen, ettei mennyt hallitukseen, kun olisi joutunut hallituksen kakkoseksi ja pääministeri Anneli Jäätteenmäen juoksupojaksi.

No ei Lipponen taatusti tämän takia jättäytynyt hallituksen ulkopuolelle. Mieshän on aina arvostanut naisia. Tarja Halosenkin hän nosti yllättäen ensimmäisen hallituksensa ulkoministeriksi ja jätti Pertti Paasion rannalle. Tästäkös Paasio närkästyi.

Jos arvata saa, Lipponen suivaantui Jäätteenmäen Irak-iskuista vaalien alla niin perusteellisesti, ettei hän anna tapahtunutta koskaan Jäätteenmäelle anteeksi. Ja vaikka antaisikin, Lipponen ei unohda. Hänellä on norsun muisti.

Jäätteenmäen Irak-lyönnit Lipposen navan alle eivät taatusti olleet hänen omia keksintöjään. Niin ilkeä Jäätteenmäki ei ole. Sylttytehdas löytyy Jäätteenmäen tukijoukoista, kekkoslaisista lehtimiehistä ja ulkopoliitikoista, lännen ja Yhdysvaltain vihaajista.

Kepussa tämänsorttisista takapiruista ei ole puutetta. On Ilkan Kari Hokkasta ja Keskisuomalaisen Erkki Laatikaista. Jotain Jäätteenmäen taustavoimien länsi- ja EU-kielteisyydestä kertoo sekin, että uusi pääministeri on valinnut valtiosihteerikseen EU-maiden maanviljelijöiden päälobbarin, yhteiskuntatieteiden tohtori Risto Volasen.

Volanen on julkishallinnon ekspertti ja tuntee EU:nkin kuin omat sormensa. 1990-luvun alussa hän kuitenkin oli yksi Suomen näkyvimmistä EU-jäsenyyden vastustajista. Ihminen voi toki muuttua. Muutenhan voitaisiin kysyä, mihin suuntaan Jäätteenmäen tärkein avustaja haluaa esimiehensä kautta Suomea ohjastaa.

Onneksi on Tarja Halonen kiivaimpien lännen ja EU-vastustajien tulppana.

Lipposen itsepäisyydellä ja suoraselkäisyydellä on perusteensa. Jäätteenmäki veti jalat alta kokeneiltakin tarkkailijoilta turvautumalla vaalikampanjassaan vanhaan kepukonstiin, ulkopoliittiseen pelotteluun. Mieleen tulivat ajat Kekkosen Suomessa, jossa Amerikka, länsi ja Nato olivat pahoja ja Neuvostoliitto hyvä.

Jäätteenmäki arvosteli Lipposta Irakin sotapolitiikan tukemisesta ja Yhdysvaltain nuoleskelusta. Syytökset olivat niin paksuja, ettei niiden olisi uskonut äänestäjiin uppoavan. Toisin kävi.

Kukaan keskustan ulkopuolella ei oikein tiennyt, miten syvää kansan syvien rivien inho Yhdysvaltoja kohtaan on ja miten tiukasti se pitää kiinni Kekkosen ulkopoliittisesta perinnöstä. Kekkosen lyömä haava kansan tajunnassa on syvä ja kipeä.

Keskusta sai Irak-arvostelun ansiosta tarvitsemansa niukan niskalenkin SDP:stä. Ei auttanut, että SDP:kin voitti vaaleissa ja että Lipponen itse oli vaalien kiistaton äänikuningas. Hän peittosi Jäätteenmäen yli 10 000 äänellä. Kaksi lisäedustajaa Uudeltamaalta veivät kepun suurimmaksi puolueeksi kahdella edustajalla ja takasivat Jäätteenmäelle paalupaikan hallitusneuvotteluihin. Kiitokseksi Tanja Karpela sai ministerinsalkun.

Moni väittää nyt, että kepu sai vaalivoiton viekkaudella ja vääryydellä. Lipponen taas on kaikesta huolimatta suoranuottinen suomalainen mies, joka ei hyväksy ketkuilua ja temppuilua. Hän ei lähtenyt Jäätteenmäen hallituksen talous- ja ay-poliittiseksi takuumieheksi.

Ehkä juuri tämän vuoksi hallitusohjelmaan on kirjattu maininta työehtosopimusten yleissitovuudesta. Ay-liike ei luota keskustajohtoiseen hallitukseen. Se muistaa yhä Esko Ahon ja keskustan työreformin.