Oulun Lippo näyttää vihdoin tunnustavan tosiasiat ja pyrkivän uuteen alkuun. Onnistuminen olisi hyväksi koko lajille.
Hyrynsalmen suunnalla on kehitelty matkailuvaltiksi suopotkupallo, ja hyvin se näyttää tapahtumana väkeä vetävän. Oulussa on puolestaan jo monta vuotta tuntunut siltä, että paikallinen pesäpalloseura Oulun Lippo olisi kehittänyt oman lajinsa, suopesäpallon. Tämä ei koske niinkään tapahtumia kentällä kuin sitä, millä tavoin itse organisaatio on rämpinyt hyllyvällä pohjalla, saarekkeelta toiselle mutta pääsemättä kuivalle maalle.
Vaikeuksia verottajan kanssa, konkurssihakemuksia, pelaajia jotka hakevat palkkojaan palkkaturvan kautta... Tämänkin syksyn uutiset ovat kertoneet siitä, että entinen mahtiseura on keikkunut kuilun partaalla, lähellä täyttä romahdusta.
Taustalla on vuoden 1998 surullisenkuuluisa sopupelijupakka, joka pysyy kaikkien aikojen pahimpana ja noloimpana kolauksena Suomen kansallispelille. Se kosketti monia joukkueita kautta Suomen, mutta Oulussa se sai Lipon kurssin pitkäksi aikaa aivan kadoksiin.
Tuossa vaiheessa takana oli monia menestyksen ja hyvän yleisösuosion vuosia, ja kaupungin keskelle Raksilaan oli juuri noussut Suomen hienoin pesäpallostadion. Harva aavisti silloin, että pian mielenkiinto lajiin häviäisi, yleisö katoaisi, Oulun Lippo menestyisi sarjassa monta vuotta keskinkertaisesti ja konkurssi häämöttäisi.
Tällaisten tilanteiden varalta Oulussa on kaksi toimintamallia. Kuten hyvin muistetaan, Oulun Kärpät kävi niin pohjalla kuin päästä saattoi. Sen organisaatio pystyi kuitenkin uudistumaan, yleisö palasi, ja loppu onkin jo suomalaista jääkiekkohistoriaa.
Sen sijaan oululaisessa jalkapallossa mistään suunnitelmista ei tahdo todellisuudessa tulla yhtään mitään, ja korkein sarjapaikka pysyy vuodesta toiseen yhtä kaukaisena haaveena. Niin ei tarvitsisi eikä pitäisi olla, mutta niin vain on. Toivottavasti nimekäs uusi valmentaja sytyttää jalkapalloväen.
Lippo ei ole romahtanut yhtä pohjalle kuin Kärpät aikoinaan, mutta ei tilanne kaukanakaan siitä ole.
Tiistaina kerrottiin, että Lipon naisjoukkue lähtee vapaaehtoisesti supersarjasta jollekin alemmalle sarjatasolle. Mitään menestyksen mahdollisuuksia ei nähty, joten uutta joukkuetta lähdetään suosiolla rakentamaan alempaa. Tarkoitus on pelauttaa ja sitouttaa alueen omia pelaajia ja lähteä sen kautta etsimään uutta nousua.
1990-luvun naisten mahtijoukkueelle tämä on iso ratkaisu ja tietää samalla sitä, että katsomoon jää vain uskollisin väki. Mutta nollaus saattaa olla ainoa keino rakentaa uusi, terve ja toimiva pohja.
Miehet pysyvät superpesisjoukkueena. Sen rahat ovat kuitenkin vähissä. Kalliit ostohankinnat on unohdettu, ja kaikki pelaajat ovat jollain tavoin kytköksissä Oulun seutuun.
Toisin sanoen talouskriisin myötä sekä miesten että naisten joukkueet palaavat juurilleen. Se ei ehkä tuo ainakaan heti isoa urheilumenestystä, mutta se voi tuoda pesäpallon alueella takaisin kunniaan sopupelien pitkästä varjosta. Jos yhteistyökumppanit eli sponsorit ovat aidosti mukana kuten Lippo sanoo heidän olevan, on mahdollista rakentaa parempi tulevaisuus.
Se olisi tarpeen koko suomalaiselle pesäpallolle. Jos tämä kansallinen erikoisuus olisi kadotakseen maailmalla tunnetumpien lajien tieltä, se olisi kaatunut 1990-luvun lopun skandaaleihin. Niin ei onneksi käynyt. Silti tosiasia on, että muissa isoissa kaupungeissa kuin Oulussa ei paljon pesäpallosta puhuta. Koko lajille on hyväksi, jos Lippo saa pohjansa pitämään.