Kemi Veteraanilintuharrastaja Pentti Rauhala muistaa hyvin ensimmäisen reissunsa parikymppisenä opiskelijana Perämeren pohjukan saaristoon. "Se oli mieleenpainuva retki, ilma oli loistava ja meri aivan tyyni."
Eipä ihme, että pikkupojasta asti lintuja harrastanut Rauhala jäi koukkuun karun saariston linnustoon. Vastaavaa ei nimittäin Lapin läänin alueelta löydy.
Nykyään alueella sijaitsee Perämeren kansallispuisto, jonka suojissa pesii noin 60 lintulajia. Mikään niistä ei ole siivekkäiden ystävälle mielitietty. "Nautin kaikista linnuista, ovat ne sitten yleisiä tai harvinaisia. En juokse harvinaisuuksien tai petolintujen perässä. Pienikin voi olla kaunista", hän tiivistää oman elämänikäisen näkökulmansa lintumaailmaan.
Rauhala on seurannut lajiston kehitystä ensimmäisestä linturetkestään lähtien, joinakin kesinä on hän on laskenut kaikkien puiston saarten pesivät linnut, tehnyt havaintoja ja kirjannut ne ylös. Tuloksena on ainutlaatuinen, lähes puolen vuosisadan mittainen seurantajakso, joka on pantu kansien väliin Metsähallituksen julkaisusarjaan.
Lintuja on saarilla tarkkailtu jo viime vuosisadan alkupuolelta lähtien. Silloin asialla oli Suomen tunnetuin lintumies Einari Merikallio, jonka muistivihkoista Rauhala on poiminut havaintoja myös omaan kirjaansa.
Lajien esiintymistä matalilla moreenisaarilla ja luodoilla on muokannut kalastus, metsästys, laiduntaminen, saarten virkistyskäyttö, Perämeren pohjukalle tyypillinen maankohoaminen ja rantojen umpeenkasvu. Ne ovat vieneet ja tuoneet lajeja, mutta monien kantojen kuihtuminen on jäänyt pieneksi mysteeriksi.
Rauhala laskeskelee, että lintumäärältään alueen linnusto on pysynyt jotakuinkin samana, mutta lajisto on köyhtynyt, sillä hävinneiden merilajien tilalle on tullut mantereellakin esiintyviä yleislajeja. "Dramaattisia muutoksia on vaikka kuinka paljon, mutta ne ovat nähtävissä saman suuntaisina myös muualla Suomessa."
Aikaisemmin kansallispuiston linnusto oli nykyistä rikkaampaa. Avomerilajien ruokin ja ja riskilän kannat romahtivat kylminä sotatalvina, eivätkä ole enää iskusta toipuneet. Riskiläpareja on vielä harvakseltaan, mutta ruokki hävisi kokonaan 60-luvulla.
Silakanpyynnin päättyminen ja kalastustukikohtien jääminen tyhjilleen johtivat lokkikannan muutoksiin. Selkälokki on jo harvinaisuus, mutta asutusten liepeillä ja kaatopaikoilla viihtyvä harmaalokki sen sijaan yleinen nykyään myös saariston raikkaissa tuulissa.
"Merihanhen paluu on ilahduttavimpia muutoksia. 1900-luvun alussa se oli ilmeisesti melko yleinen, sitten sille koitti lähes sadan vuoden taantuma. Nyt se on tullut takaisin", Rauhala iloitsee kansallispuiston suurimman pesivän linnun paluusta. Tekopesällä on houkuteltu sääksi saaristoon, mutta merikotka ei ole vielä keinokotia hyväksynyt, vaikka on tutkaillut saaristoa taivaalta.
Ikävimpiä lajikatoja on törmäpääskykannan tuhoutuminen vesibussiliikenteeseen joitakin vuosikymmeniä sitten. Vähä-Huiturin loivassa rinteessä pesinyt yhdyskunta tallautui turistien jalkoihin. "Saariston luonto on karu ja hyvin haavoittuva. Se ei sovi massaturismiin", Rauhala sanoo.