Kirjoittaja on Oulun yliopiston kirjallisuuden emeritaprofessori.
Aivotutkimusten mukaan ihminen reagoi ihonväriltään erilaisen ihmisen kuvaan hieman toisin, vaikkei sitä tietoisesti myöntäisikään.
Näin sanoo Katja Bargumin ja Hanna Kokon teos Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä, vuoden hauskin tietokirja. Teos käsittelee ihmistä eläimenä, jolla on ihmisen velvoitukset.
Bargum ja Kokko painottavat, että vaikka rasistisilla taipumuksillamme voikin olla biologisia perusteita, se ei oikeuta meitä olemaan etsimättä keinoja, joilla hillitä taipumuksiamme. Saati ylvästelemään niillä.
Evoluution ja humanististen ajattelutapojen ja tieteiden suhde on jatkuvasti -ei vain Darwinin tulevana merkkivuonna - kuuma peruna. Kyse on siitä, miten hahmotamme ihmisen osamme.
Filosofi Lauri Rauhala muistutti taannoisessa haastattelussaan taas kerran ihmisen vajaudesta. Ja siitä, että syyllisyys kuuluu normaaliin ihmiselämään. Biologia ja luonnontieteet jylläävät hänestä liikaa.
Sitä on vain pyristeltävä, vaikka kuinka tietäisimme, ettei mikään laji, ei siis ihmislajikaan, yleensä osaa nähdä pitkän tähtäimen etuaan.
Viime viikkoina on keskusteltu maahanmuutoista. Kaksi näkyvintä kommentoijaa ovat olleet perustuslaillisten vaalitykki Jussi Halla-aho ja Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen.
Helsingin väestöstä liki kymmenen prosenttia on maahanmuuttajataustaisia. Se toki merkitsee kolmannesta maahanmuuttajistamme, mutta ei Helsinki kuitenkaan ole mikään poikkeus: maahanmuutto keskittyy yleensäkin pääkaupunkeihin. Helsinkihän sitä paitsi haluaa metropoliksi, osin meidän maakunnallisten kustannuksella.
Halla-ahon ja Pajusen kommenteissa maahanmuuttajat nähdään yhtenä massana, vailla ryhmä- ja yksilöeroja. Näin toimitaan propagandassa yleensä. Halla-aho lisäksi niputtaa toisenrotuiset raiskaajiksi, ja kolmetuhatta jokuveljeä äänesti häntä.
Bargumin ja Kokon mukaan rasistiset asenteet ovat lieventyneet, kun tutkimustilanteessa on näytetty niiden toisten perhevalokuvia. Tampereella on paraikaa hollantilaisen kulttuurintutkijan ja elokuvantekijän Mieke Balin vakuuttava videokuvanäyttely pakolaisten äideistä.
Meillä on havahduttu siihen, että uussuomalaisillamme on niukasti ääntä esimerkiksi kirjallisuudessa. Tammikuussa on tulossa antologia heidän teksteistään, mutta yleensä aikuistenkirjallisuus on pysytellyt varsin hiljaa heidän kokemuksistaan. Lasten- ja nuortenkirjallisuus vaikuttaa tässäkin asiassa virkummalta. Esimerkiksi käy Marja-Leena Tiaisen pakolaistrilogia, josta tänä vuonna ilmestyi päätösosa Alex, Aisha ja toivon aika.
Julkisuudessa ovat esiintyneet samat, harvat nimet, joilta on yleensä tivattu uhrikertomusta. Uussuomalaiset ovat kritikoineet tällaista mallikappale- tai apinakäytäntöä, benettoneita, Benettonin mainosten mukaan.
Malliapinoista puhuminen vie ajatukset Lenita Airiston tokaisuun meikäläisten apinaenglannista. Olikohan siinä kyse pelkästään huonosta kielitaidosta? Sanoilla on tiedostamattomansa, niin silloin, kun Pajunen suositti portinvartijoita (sisäänheittäjien sijaan) tai kun aamutelevision kommentaattorit hakivat sopivaa rotuluonnehdintaa juuri valitulle Obamalle. "Amerikkalainen" ei riittänyt.
Kuinka paljon meilläkin näkynyt obamania liittyy siihen, ettei Barack Obama ole kokomusta ja että hänellä on valkoinen koulutus? Ja että valkoinen paita sopii hänelle niin hyvin? Neekeri-sanasta meillä on sentään päästy. Ylikorrektistikin: lahtelainen opettaja kertoi koulunsa oppilaitten paheksuneen historianmaikkaa, joka puhui neekeriorjista.
Pakolaiskysymys on ongelmallinen kaikkialla. Suomi ja Norja suhtkoht yhtenäisinä kansakuntina ovat toistaiseksi liberaaleja, Tanska on vetänyt tiukkaa linjaa ja Ruotsi alkanut kipuilla. Ruotsalaisissa dekkareissa on jo pitempään kritikoitu sitä, että Ruotsi haluaa ruotsalaistaa muuttajansa ja odottaa heiltä kiitollisuutta. Uusimmat jännärit näyttävät, miten Ruotsin alamaailmaa miehittävät pakolaiset. Eikä siellä vallitse Hill Street Bluesin kauniisti haalistunut rotujen yhteiselo.
Thomas Bodströmin, Ruotsin entisen oikeusministerin, dekkarissa Pakenija (2008) on ironinen esimerkki ruotsalaisesta yhteisöllisyydestä: kun ministeri ei osaa Skansenin yhteislaulutilaisuudessa suosituimpien ruotsalaisrallien sanoja, nousee skandaali.
Päivi Alasalmen uudessa romaanissa Valkoinen nainen on puolestaan kieputeltu niitä kliseitä, joita me suomalaiset - romaanissa pohjoispohjalaiset - liitämme Afrikkaan. Muun muassa kaipaamaamme yhteisöllisyyttä.
Tähän yhteisöllisyys-lumeeseen tarttuu myös kulttuurintutkija Olli Löytty teoksessaan Maltillinen hutu (2008). Löytty on meillä eniten purkanut niitä mielikuvia, joita liittyy sellaisiin käsitteisiin kuin monikulttuurisuus, maahanmuuttajuus ja kansallinen identiteetti.
Yhteisöllisyyttä ajattelemassamme mielessä nähdään Löytyn mukaan enää korkeintaan etnisissä ravintoloissa: Afrikassakin modernisoidutaan. Edelleen: Ei monikulttuurisuus mikään uusi kumma Suomessakaan ole. Olemme kulttuurisesti jo monella lailla sekoittuneita.
Mitä esimerkiksi tarkoittaa nykyisin suomalainen ruokapöytä tai suomalainen joulu? Karjalaisevakot on jo aikoja kotoutettu, ja on totuttu siihenkin, että suomenruotsalaiset puhuvat omaa sekakieltään ja ovat meitä muita terveempiä, vauraampia ja onnellisempia.
Ja näin uuden vuoden lähestyessä: Löytyn ohjeena on maltti. Ei tuomitseminen mutta ei myöskään yltiöpäinen suvaitseminen, vaan ymmärtäminen, odottaminen ja katseleminen.