Onni Kinnusen voittoisa kuvasarja osoitteessa www.studiopsv.fi/qep
Joskus vuonna 2001Onni Kinnunen tuijotteli kattoon ja mietti, mille sitä alkaisi. Noin niin kuin elämässään. Ja vaikka kysymystä oli pitänyt pyöritellä päässä jo jonkin aikaa, vastaus oli lopulta ihan siinä hollilla; oli ollut jo pitemmän aikaa. Kinnusen isä ja isoisä olivat molemmat harrastaneet valokuvausta, ja siitä hänkin oli aina tykännyt.
Forssan ammatti-instituutti ei kylläkään ole sellainen paikka, jossa koulitaan valokuvaajia. Se vain sattui olemaan aakkosjärjestyksessä ensimmäisenä hakupapereissa. Lisäksi Kinnusesta tuntui siltä, että Oulusta oli sillä hetkellä päästävä pois.
Kinnunen vietti Forssassa kolme vuotta ja suoritti audiovisuaalisen viestinnän perustutkinnon - omien sanojensa mukaan hieman soveltaen, sillä koulutuslinjalla keskityttiin periaatteessa multimediaan, kun taas Kinnunen halusi keskittyä valokuvaukseen. Opinnoista oli silti konkreettista hyötyä: Forssasta käsin Kinnunen sai kammettua jalkansa oululaisen Studio P.S.V.:n oven väliin. Hän suoritti siellä kaikki opintoihin liittyvät työharjoittelut, ja valmistumisestaan lähtien hän on myös työskennellyt siellä.
"Kunnon innostus valokuvaamiseen lähti siitä, kun tulin tänne. Halusin myös kouluttautua kunnolla tälle alalle."
Seuraavan opinahjonsa Kinnunen valikoi jo vähän tiukemmin kriteerein. Hän opiskeli työn ohessa Tampereella Visuaaliviestinnän Instituutissa, jonka tiesi vaativaksi paikaksi. Kauhutarinoiden mukaan siellä oli opettaja, joka haukkui kaikki lyttyyn.
"Ja olikin siellä. Mutta piti tajuta, että hän haukkuu kuvia, ei ihmisiä. Ja niissä kuvissa kyllä oli paljon sanomista, aluksi."
Varsinainen oppi-isä on kuitenkin ollut Studio P.S.V.:n Reijo Koirikivi, jolta Kinnunen sanoo oppineensa muun muassa paljolti valokuvauksen psykologista puolta.
Niin - se psykologinen puoli. Hyvän kuvan ottamiseen ei riitä, että osaa säätää valaistuksen ja painaa oikeasta napista. Kinnusen mukaan suomalainen panee kameran nähdessään vaistomaisesti kättä eteen, kun taas amerikkalainen näyttää hampaitaan. Ehkä tärkein kuvaajan tehtävistä on saada kuvattava tuntemaan, että kameran edessä onkin oikeastaan mukavaa.
Kinnusen lempitöitä ovat sellaiset, joissa kuvilla kerrotaan tarinaa. Siksi häntä viehättävät esimerkiksi mainoskuvat ja bändien promokuvat, joiden suunnitteluun ja yksityiskohtien hiomiseen käytetään runsaasti aikaa.
Kinnunen on kuvannut ammatikseen nyt neljä ja puoli vuotta, ja siihen nähden menestystä on tullut melkoisesti. Vuoden Muotokuvaaja -kilpailussa hän on jokaisella osallistumiskerralla päässyt kärkisijoille. Pari viikkoa sitten ammattivalokuvaajien eurooppalainen kattojärjestö myönsi hänelle QEP-arvonimen, joka on EU:n hyväksymä osoitus korkeasta ammattitaidosta.
"Käsittääkseni minulla meni aika hyvin, koska neljä viidestä tuomarista päästi läpi saman tien."
Kinnunen haki arvonimeä kuvasarjalla, joka koostuu mainos/promo- ja kuvituskuvista. Kategorian hakija saa määrittää itse, ja Kinnusen kuvissa tyyli on sen verran omintakeinen, että hän näppäili hakemukseen termin "kuvituskuvamainen mainoskuvaus".
Hän ei itsekään osaa yleispätevästi määritellä, mitä se on, mutta ehkä se ei haittaa - tuomaristo kun edellyttää tiukkojen teknisten vaatimusten lisäksi selkeästi persoonallista näkemystä.
Mikä olisi nuoren kuvaajan unelmaprojekti? Kinnusen ei tarvitse sitä pitkään miettiä: se olisi maailmankuulu Pirellin tyttökalenteri.
"Sanotaan, että kukaan ei voi sanoa itseään valokuvaajaksi, ennen kuin on kuvannut Pirellin kalenterin."
Kinnusen silmäkulmassa on pilkettä. Toiveissa olisi päästä joskus maailmalle tekemään isoja projekteja, mutta ei hän vielä ole ryhtynyt odottamaan, että Pirellistä soitettaisiin ja kysyttäisiin, josko hän pystyisi raivaamaan tilaa kalenteristaan.
"Ehkä se maailmalle lähteminen ei ole tällä hetkellä ihan ajankohtaista. Mutta haaveitahan pitää aina olla."
Ja onhan hänellä niiden lisäksi plakkarissa jo yksi kansainvälinen tunnustuskin.