Kuusikymmenluvun jälkeen on pohjoisten kylien ilmeessä tapahtunut melkoisia muutoksia ja samat muutokset ovat riepotelleet myös lähimmän asuinympäristömme lintumaailmaa.
Allekirjoittaneen innosti omien maallikkohavaintojen valossa vertailemaan tapahtuneita muutoksia Taivalkoskella biologian opettajana toimineen Synnöve Huovinen nuorena ylioppilaana tekemä opinnäytetyö paikallisesta kulttuurilinnustosta.
Työn vaatimat tutkimukset Huovinen on suorittanut vuosina 1965, -66 ja -69 kirkonkylällä sekä kirkonkylän pohjoispuolella Koitilan, Asutusalueen ja Vaarakylän alueilla. Tutkimukseen sisältyvät piha- ja peltomaisemassa sekä maanteitä reunustavilla parinkymmenen metrin vyöhykkeillä pesimäaikana tavatut linnut.
Suurin muutos lintujen kannalta lienee peltomaiseman sulkeutuminen, joka alkoi maaltamuuton ja paketointisopimusten myötä jo Huovisen tutkimuksen aikoihin. Ja vaikka peltoja viljeltäisiinkin, niin pientareilla kasvaa usein pajua tai ainakin horsmaa ja koiranputkea.
Kun vanhojen peltojen kivirauniot ovat enimmäkseen jääneet pensaiden peittoon, tapaa kivitaskunkin nykyisin paljon varmemmin hakkuuaukean kynnökseltä kuin kylämaisemasta.
Neljäkymmentä vuotta sitten pientareetkin niitettiin tai laiduntava karja söi ne paljaiksi. Lisäksi monet pelloista olivat uusia, pellon ja metsän tai suon raja oli kuin puukolla leikattu.
Ajan myötä maisema on siltäkin osin pehmennyt, aukeaan rajoittuvan kuusi- tai mäntymetsän reunaan on päässyt kasvamaan lehtipuita ja -pensaita ja suoviljelyksen ympärysojan penkat puskevat paikoin sakeastikin mäntyä ja koivua.
Lisäksi viljelemättömiä peltoja, kokonaisia peltoaukeitakin, on kasvanut umpeen - joko metsittämisen tai metsittymisen seurauksena. Kirkonkylällä Jakkilanvaaran ja Suoperän tienoot, joilta Huovinen aikoinaan kokosi pääosan aineistoaan, ovat nyt omakotialueina.
Vähentyjiä riittää
Monet kulttuurimaiseman lajit ovat yli kolmen vuosikymmenen saatossa harvinaistuneet, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Tunnetuin lienee kottarainen, joka on kokonaan hävinnyt Taivalkosken ja luultavasti koko Koillismaan pesimälinnustosta. Harvat keväthavainnot ovat kalpea muisto menneistä ajoista, jolloin linnut keväisin tappelivat pöntöistä ja sydänkesällä puhelinlangat notkuivat parvien painosta.
Myös pääskysten vähenemisen lienevät huomanneet kaikki, joiden muisti yltää useamman vuosikymmenen taakse. Sekä haara- että räystäspääsky ovat vähentyneet niin täällä kuin muuallakin. Maatalouden muutoksilla lienee siinäkin osansa.
Lentävän hyönteisravinnon saanti vähenee, eivätkä nykyiset rakennukset tarjoa yhtä hyviä pesäpaikkoja kuin ennen.
Esimerkiksi pesien tippuminen maalatuilta seiniltä ei ole mitenkään epätavallista. Myös lisääntynyt harakkakanta aiheuttaa pesätappiota, rakennusten sisällä olevat haarapääskysten pesätkään eivät aina ole niiltä turvassa.
Kovasti vähentynyt on myös kiuru eli leivonen, avomaalaji, jonka kanta on vähentynyt koko Pohjolassa. 60-luvulla se on pesinyt vielä Taivalkosken taajamassakin, mutta nyt leivonlaulu ei ole enää itsestäänselvyys kaikissa maanviljelyskylissäkään.
Toinen harvinaistunut avomaapesijä on peltosirkku, joka Huovisen tutkimusalueella on ollut kiurun jälkeen toiseksi yleisin avomaiden pesimälaji.
Peltosirkku on aina ollut useimmille ihmisille tuntematon, aivan vain tavallinen pikkulintu, joten sen häviämistä ei ole monikaan edes huomannut.
Peltosirkun vähenemisen syyt lienevät paljolti maamme ulkopuolella. Laji talvehtii Länsi-Afrikassa ja esimerkiksi Sahelin alueen kuivuus on voinut lisätä talvikuolleisuutta. Lisäksi peltosirkku on suosittua herkkua monissa Länsi- ja Etelä-Euroopan maissa. Muuttolinnuthan viettävät valtaosan elämäänsä maamme ulkopuolella, joten olosuhteet talvehtimisalueilla vaikuttavat kannanmuutoksiin aivan yhtä paljon kuin pesimämenestys täällä pohjoisessa.
Toiset lajit yleistyvät
Samoin kuin vähentyneet, myös runsastuneet lajit kertovat maiseman muutoksesta. Esimerkiksi nykyisin yleiset pönttölajit talitiainen ja kirjosieppo olivat Huovisen tutkimuksen aikaan hyvin vähälukuisia pesijöitä kulttuuriympäristössä.
Kun myös pientareilla ja ulkorakennusten vierillä kasvaa usein pensaikkoa niin monet pihapiirit muistuttavat paremminkin väljiä lehtimetsiä - edellä mainittujen lajien suosikkiympäristöä. Myös pönttöjen tarjonta on pihoilla nykyisin suurempaa.
Aiemmin pöntöt olivat lähes kaikki kottaraiskokoa, ja suurin osa myös kottaraisten asuttamia, nyt löytyy nimenomaan pikkulinnuille tarkoitettuja asumuksia.
Nykyistä harvalukuisempia ovat 60-luvulla olleet sellaisetkin lajit kuin harakka ja räkättirastas, molemmat nykyisin tavallisia lintuja pihoilla ja pelloilla. Harakan yleistymisen suurin syy lienee vainon väheneminen.
Pikkupojat eivät enää hävitä harakanpesiä, eikä lintuja ammutakaan yhtä helposti kuin ennen. Sen seurauksena arasta pellonreunusmetsien pesijästä on tullut paitsi yleisempi myös paljon kesympi, jopa pihapuissa pesivä.
Yleisimpiin lajeihimme kuuluva punakylkirastas on myös runsastunut kulttuuriympäristössä. Se on yksi niitä lajeja. joissa ympäristön muutos näkyy hyvin selvästi. Avoimet pihat niitettyine pientareineen ja aukeine pellonreunoineen eivät houkutelleet pensaikoissa ja lehtimetsissä viihtyviä lintuja - siitäkään huolimatta, että kyseessä on melkoinen jokapaikanlaji.
Etenkin pensaiden valtaamille suoviljelyksille on löytänyt myös rantojen lintu pajusirkku, joka Huovisen aineistossa esiintyy yhden kerran. Silloin linnut pesivät kirkonkylässä Iijoen rantapensaikossa.
Soiden linnustoon kuuluvat niittykirvinen ja keltavästäräkki katoavat hoitamattomilta suoviljelyksiltä, kun maisema sulkeutuu pensoittumisen johdosta liikaa.
Viherpeipon voittokulku
Melko paikallisina kantoina esiintyvä varpunen on joiltakin kyliltä kadonnut kokonaan, mutta voi hyvin toisaalla. Esimerkiksi Tyrämäelle se on muutaman vuosikymmenen poissaolon jälkeen palannut vakituiseksi pesimälajiksi.
Monta muutakin lajia on kylämaisemiin ilmestynyt viime vuosikymmeninä.
Yleinen lintulautavieras viherpeippo, joka pesii pellonreunuskuusissa joskus pieninä yhdyskuntinakin, oli vielä kolmisenkymmentä vuotta sitten harvinaisuus, jota ei näkynyt joka vuodellekaan.
Myös punavarpunen teki tuloaan noihin aikoihin, nyt niiden voimakasta laulua kuuluu pensoittuvilta pellonreunoilta melko yleisesti. Vieläkin myöhemmin asettui linnustoomme sinitiainen, joka nykyisin asuttaa pihamaiden linnunpönttöjä.
Entä millainen on taivalkoskelainen kulttuurilinnusto, kunhan mennään taas kolme-neljäkymmentä vuotta eteenpäin? Onko leivonlaulu hiljennyt kokonaan ja mitä on tullut tilalle?
Lisääntyvät mustarastashavainnot antavat odottaa tästä kulorastaan veroisesta huiluniekasta vakituista pesimälajia. Kaakon suunnasta levittäytyvistä pikkuvarpusesta ja satakielestä on jo ensihavainnot, ja kenties nekin ovat vielä joskus pihapiiriemme vakiolajistoa.