Tässä iässä nostalgian piru alkaa kuiskutella korvaan tasaisin väliajoin.
Keväällä pala nousee kurkkuun ja silmät kyyneltyvät jo siitepölyn takia, mutta samalla pitäisi sopeutua siihen, että oman elämän perusrakenteita hävitetään: Oulun yliopiston humanistinen tiedekunta siirtyy uusiin tiloihin 2020.
Tämä on tietysti vanha uutinen, mutta aitoa humanistia liikuttavat vanhemmatkin asiat.Kuten totuudet, joiden paikkaansa pitävyyttä on miettinyt useampi sukupolvi kuin ainoastaan älypuhelimen sormeilijat.
Pian tulee täyteen kaksikymmentä vuotta siitä, kun aloitin todellisen sivistymiseni suomen kielen laitoksella. Missään en ole kehittynyt henkisesti niin paljon – ja niin lyhyessä ajassa.
Sille oli kaksi hienoa esikuvaa: professorit. Yhä mieltä lämmittää suloisesti, kun muistelen Helena Sulkalan tyyntä hahmoa ja Harri Mantilan veikeän tietäväistä hymyä.
Eivät he tietenkään silloinkaan olleet yhteiskunnan silmissä sankareista suurimpia, mutta nykyään professoritason tietämys on entistä epämuodikkaampaa. Varsinkin humanististen alojen, joita moni somekuplansa älykkö osaa pitää ”tuottamattomana harhailuna”.
Kuplassa elämistä on monenlaista. Kun itse eristäydyin yliopiston kirjastoon sohvatuoliin portaiden alle, oli se minulle ajattelemaan oppimisen aikaa. Välillä tuntui, ettei muuta Oulua – saati maailmaa – ollut olemassakaan.
Mutta minä aloin olla olemassa.
Kuinka etuoikeutetulta tuntuikaan saapua suureen luentosaliin kuuntelemaan puhujaa, joka osaa asiansa perin pohjin. Ja professorille tyypilliseen tapaan tuntee tieteen maailmaa laajemminkin, näkee asioiden välillä historiallisia sekä yhteiskunnallisia liitoksia ja maalailee esiin jopa länsimaisen sivistyksen kokonaishahmoa.
Kun nykyaikana kirjoittaa tällaisista sankareista, tuntee itsensä toisinajattelijaksi.
Sivistys ei tietenkään katoa muuttolaatikoiden mukana, mutta mitä tapahtuu toisen kerroksen Humus-kuppilalle, jossa keskusteltiin tuntikausia kerrallaan? Ja jonne vielä isompien mittasuhteiden ajattelijat, tähtitieteilijät, kävelivät kampuksen toisesta päästä pitkän matkan isompien kahvikuppien takia.
Tuleeko tilalle jokin steriili insinöörivitriini?
”Muutos on mahdollisuus”, tietää jokainen konsultti. Mutta nostalgia ei ole pelkkää menneisyyden ihannointia, vaan arvo.
Niin kauan kuin Oulussa on suomen kielen yliopisto-opetusta, on myös toivoa.
Joku Sanni Grahn-Laasosen ”leikkaa ja liimaa” -asiantuntijaelin osaa varmasti laskea hinnan sille, kuinka paljon kansantalous menettää, koska äidinkielemme ei ole englanti tai kiina.
Ei nostalgia tässä se varsinainen piru ollutkaan.
Kirjoittaja on kuusamolainen kirjailija.