Moni muistaa vielä ajan, jolloin maaseudun linja-autoissa oli tunnelmaa. Ukkokööri piti elämää ja poltti norttia auton peräosassa, joka oli erotettu ikkunalla muusta matkustamosta. Auto oli tupaten täynnä väkeä ja tavaraa. Moottori ulvoi ylämäissä ja auto kolisi liitoksissaan tien kuopissa. Puheen sorina täytti tilan.
Ne ajat ovat menneet. Bussit ovat kehittyneet hienoiksi kulkuvälineiksi. Teiden kunto on kohentunut, kuopat täytetty ja mäet leikattu niin, ettei mahanpohjaa kouraisevia töppäriä ole enää. Tunnelma busseista on hävinnyt sielläkin, missä niitä sattuu vielä liikennöimään.
Syrjäseuduilta ovat lähteneet niin kaupat, pankit, postit kuin kyläkoulutkin. Ennen niin tärkeänä lankana kirkonkylälle ja ulkomaailmaan pidetty linja-autoliikenne alkaa olla enää vain koululaisvuorojen varassa. Julkinen liikenne monen pitäjän peräkulmalle ei toimi viikonloppuina ja pysähtyy kesäksi.
Maaseudun bussiliikenteen hiipumisen syitä ei tarvitse hakea kaukaa. Yksinkertaisesti syrjäkulmille ei kannata ajaa, koska siellä ei ole asiakkaita. Aktiivi-ikäinen väki on muuttanut pois. Jäljelle jääneistä osa liikkuu omilla autoillaan ja autottomat kuka mitenkin.
Bussiliikenne on kokenut saman kohtalon kuin kyläkaupat. Vaikka ihmisiä olisi määrällisesti vielä sen verran, että se riittäisi ylläpitämään niin kaupat kuin onnikat, kulutustottumukset ovat muuttuneet. Tavarat ostetaan kirkonkylän marketeista, ja sinne mennään omilla autoilla.
Palveluiden katoaminen koetaan kovaksi iskuksi kylälle. Ei liene kyläkulmaa, jossa ei oltaisi kapinoitu koulun lakkautusta vastaan sekä surtu kaupan ja postin sulkemista. Kukapa haluaa asua, saatikka muuttaa perälle, jossa ei ole mitään. On kuitenkin ihmisiä, etenkin ikä-ihmisiä, joilla ei ole vaihtoehtoa.
Harva uskaltaa katsoa peiliin ja arvioida, mitä itse voi tehdä ja toimia toisin. Niinpä kehitys etenee omaa rataansa lisäten autioitumisen kierrettä. Valtiota tai kuntaa voidaan toki huutaa apuun, mutta niiden tuen varaan ei voi pitkän päälle laskea.
Valtio ja kunnat pitävät ostoillaan yllä liikennettä syrjäseuduilla. Joukkoliikenne mielletään yhdeksi hyvinvointivaltion peruspalveluista ja siksi sitä tuetaan. Valtion tukeman liikenteen osuus kuntien rajat ylittävästä liikenteestä on viidennes.
Koska kulku syrjäkyliltä vähenee, liikennöinnin kannattavuus heikkenee. Yhä vähemmän on itse matkansa maksavia ihmisiä. Tämä puolestaan lisää painetta joko vähentää liikennöintiä tai lisätä yhteiskunnan rahaa, että saadaan pidettyä edes nykyinen liikenneverkko.
Liikenneministeriössä on arvioitu, että julkisen liikenteen tämänhetkisen tason turvaaminen vaatii valtion tuen nostamista 78:sta 90 miljoonaan euroon vuodessa. Muuten valtion ostaman liikenteen määrä vähenee viidenneksellä. Ostoliikenteen vähennys tekee osan lipputuloilla katetuista ajoista kannattamattomaksi, joten verkko supistuu tätä rivakammin.
Vaikka tuki nostetaan 90 miljoonaan euroon, kohta ollaan samassa tilanteessa: tarvitaan lisää rahaa tason säilyttämiseksi. On nähty, ettei sitä heru helposti. Niinpä lienee nöyrryttävä siihen, etteivät onnikat jyristä kylänraittia, vaan vähäksi käyvän väen kyyti hoidetaan erilaisin kutsutaksin tyyppisin järjestelyin siellä, missä hoidetaan.