petri.hakkarainen@kaleva.fi
Etelän pikiteiltä kuuluu hätähuuto: märkä alkutalvi on tuonut pikaväylille likaa, joka sotkee autot. Moni autoilija on pahoittanut mielensä niin, että on valittanut tai ainakin kysynyt asiasta Tielaitokselta. Pakkaset lienevät korjanneet kipeän ongelman toistaiseksi.
Samaan aikaan kylätien käyttäjä miettii, milloin umpeen kasvaneeseen raviin ilmestyy kyltti: Ei talvikunnossapitoa. Rapa lentää sorateillä puoli vuotta, loput ajasta yskitään pölyä tai taiteillaan kinoksissa ja autoa heittelevissä urissa. Tottunut autoilija saattaa selvitä kauppareissustaan ojaan suistumatta silloinkin, kun jalkamies ei enää kiiltävälle jäätikköuralle uskalla.
Ongelmat ovat valtateillä, kasvukeskusten liepeillä ja syrjäseuduilla erilaiset, mutta kuitenkin yhteiset. Teille tarvitaan parempaa liikenteen sujuvuutta ja turvallisuutta. Kummallista on, että vaikka sitä haluavat kaikki, tilanne vain huononee.
Tieyhdistys kysyi asiasta kansalta muutama vuosi sitten. 80 prosenttia vastaajista haluaisi, että nykyistä suurempi osa tieliikenteeltä vuosittain veroin ja maksuin kerättävästä kuudesta miljardista eurosta käytettäisiin tienpitoon. Nyt vajetta on 200 miljoonaa euroa vuodessa ja etenkin alempi tieverkko rapistuu. Sen ylläpito on kuitenkin välttämätöntä jo alueellisen tasa-arvon takia.
Suomi on harvaan asuttu maa, mutta olemme kovia liikkumaan autoillamme. Kilometrejä kertyy asukasta kohti mittariin neljänneksi eniten Euroopassa ja tavaran kuljetuksessa olemme aivan kärjessä. Teiden käyttö on 20 vuodessa lähes kaksinkertaistunut, mutta monien valtaväylienkään tasoa ei ole samassa ajassa parannettu juuri lainkaan.
Kattavalla tietoverkollaan ylpeilevä Suomi rakentaa langattoman laajakaistan joka mökkiin mutta antaa samalla 25 miljardin euron tiestön jatkaa rapistumistaan. Tilanne ei tunnu muuttuvan, vaikka pöytään lyödään toinen toistaan vakuuttavampia laskelmia. Tieinvestoinnit kannattavat myös rahallisesti, kun kuljetuskustannukset laskevat. Tieliikenneonnettomuuksien miljardin euron vuotuista laskuakin voidaan pienentää parhaiten teitä korjaten ja rakentaen.
Auton likaantumista paljon isompi hätä on yksityisteillä. Niitä onkin meillä paljon: yli 300 000 kilometriä eli neljä kertaa enemmän kuin yleisiä teitä. Tämä liikenteen hiussuonisto ei vielä suuren maaltapaon aikanakaan ole viraton. Näillä teillä kulkevat puu ja sora, niitä käyttävät sadattuhannet syrjäseutujen asukkaat ja mökkiläiset, niitä pitkin ajellaan marjaan ja metsälle.
Yksityisteistä eivät kuitenkaan haluaisi pitää huolta valtio eivätkä kunnatkaan. Kuntien rahapula tiedetään, mutta valtion kassasta pitää löytyä yksityisteille enemmän tukea kuin kuluvan vuoden budjettiin ripistelty 14 miljoonaa euroa.
Valtio aikoo kuitenkin siirtää yhä enemmän syrjäisiä sorateitä yksityisteiksi, tietysti säästöjä hakien. Tätä menoa tienpidossa siirrytään taas aikaan, jolloin kyläkunnilla oli lapiovoimin velvollisuus pitää tiet kuljettavassa kunnossa.
Säästöjen löytymistäkin sopii epäillä, kun muuttoliike kiihtyy kulkukelvottomien teiden takia. Ja jos pienen ihmisen huolet eivät kiinnosta, kuulkaa edes metsäteollisuutta. Sille kun kuulemma koituu kelirikosta vuosittain 100 miljoonan euron kustannukset.