Oulu
Yhdysvaltojen johtama liittouma on ottanut käyttöön miltei ennalta näkemättömän tiedotusstrategian. Se tunkee kansainvälisen median kautta massoittain pikkutietoa, joka aiheuttaa melkoisen informaatioähkyn. Jotkut asiantuntijat uskovat, että tavoitteena on salata mitä Irakissa todella tapahtuu ja peittää miten sotilasoperaatiot edistyvät maassa.
Merkittäviä asioita ei kerrota eikä kokonaiskuvaa sodasta synny. Todellisuutta vääristämällä yritetään kenties saada kansainvälinen yhteisö liittouman taakse. Kun sota ei näy todellisessa karmeudessaan, mielialojen uskotaan muuttuvan.
Ero vuoden 1991
sotaan selvä
Tässä taistelussa ei valehdella, sillä valheella on lyhyet jäljet. Liittouma luo vaikutelman,että se kertoo ikävistäkin asioista kuten helikopteriturmista. Totuus on kuitenkin, että kaikkea ei todellakaan kerrota.
Ero edelliseen Persianlahden sotaan on selvä. Vuonna 1991 liittouman sotilasjohto kertoi kaksi kertaa päivässä miten sota kulkee.
Nyt toimittajat ovatkin taistelukentällä liittouman joukkojen mukana ja tunkevat maailmalle tietotulvaa. He kertovat kuinka sota etenee ja kuinka alueita vallataan. Juuri tämän mielikuvan liittouma haluaa antaa: Kertomuksen voittokulusta. Tähän mielikuvaan vaikutetaan toistuvilla teemoilla.
Samaan aikaan Irakissa on ilmeisesti meneillään liittouman psykologiset operaatiot, joiden tavoitteena on iskeä irakilaisten tiedostettuihin ja tiedostamattomiin mielikuviin. Tarkoituksena on saada irakilaiset antautumaan ilman taistelua.
Irakilaiset yritetään saada ajattelemaan, että antautumalla ystävällismielisille amerikkalaisjoukoille säästää oman nahkansa. Saddamiin pitäytyminen taas toisi tuhon.
Kyseessä on puhdas selviytymisvietti. Jokainen pelkää oman nahkansa puolesta. Kun diktaattori menettää otteensa, seuraavaksi ihmiset etsivät itselleen paremman vaihtoehdon. Tässä tapauksessa se on antautuminen. Ja antautujia saattaa löytyä ylemmiltäkin tahoilta.
Radiolähetyksiä eri kohderyhmille
Liittouma iski Bagdadiin voimakkaasti myös psykologisista syistä. Se iski hallintorakennuksiin, vallan symboleihin, niihin johon kansa monesti näki johtonsa menevän. Näin hallinnon valta ihmisten mielikuvissa rapautuu.
Mielikuvia isketään irakilaisten mieliin radion, lentolehtisten ja television välityksellä. Lentokoneissa on luultavasti radiolähetysasemia, joilla voidaan tuoda haluttu viesti räätälöidysti alueellisille kohderyhmille.
Irakin asevelvollisille tungetaan tajuntaan, että jos irakilainen sotilas saadaan näköpiiriin, kuolema on varma. Siksi ei edes kannata ryhtyä taisteluun. Esimerkiksi lentolehtisissä käytetään voimakasta ja karmeaa kuvakieltä.
Psykologisten operaatioiden teho näkyy jo jonkin verran. Irakin harvalukuisia tutkia ei aina uskalleta käyttää, sillä tuhon uskotaan seuraavan, jos amerikkalaiset huomaavat asian.
Saddamille uskollisen kansalliskaartin murtaminen on vaikeampi tehtävä. Kansalliskaartin taistelutahtoa ei tunneta eikä sitä mihin sen moraali perustuu.
Amerikkalaiset ovat taatusti analysoineet asiaa. Viime sodassa kansalliskaarti yritettiin murtaa massiivisilla pommituksilla, jotka monesti murtavat ammattisotilaatkin.
Nyt kansalliskaarti on kenties siviilien joukossa. Silloin kyseeseen tulisivat täsmäaseet, joilla iskettäisiin keskeisiin kohteisiin.
Amerikkalaiset eivät ole aina onnistuneet psykologisissa operaatioissaan kovin hyvin. Niitä on moitittu amatöörimäisiksi. Hollywoodissa taitoa olisi enemmän, luonnehdinta kuuluu.
Irakin kulttuuri on täysin erilainen eikä amerikkalainen oikein ymmärrä sitä. Irakissa on monia kansanryhmiä, jotka vihaavat toisiaan. Kaikille ei voi kertoa samaa viestiä. Voi myös olla, että amerikkalaisten resurssit ja taidot eivät täysin riitä.
Psykologisten operaatioiden onnistumisen näkyy vasta sitten kun Irak on vallattu. Jos maa vakautuu eikä amerikkalaisia sabotoida, psykologinen sodankäynti on tuottanut tulosta: amerikkalaisista on luotu edes jonkin verran myönteinen mielikuva.