Taivalkoski Suomen liityttyä Euroopan unioniin liito-oravasta tuli metsätalouden harjoittamisen kannalta hieman ongelmallinen otus. Direktiivin mukaan sen lisääntymis- ja levähdyspaikat kun pitää hakkuiden yhteydessä huomioida niin, etteivät ne tuhoutuisi.
Metsäsuunnittelijoiden tiedossa salamyhkäistä elämää viettävät liitelijät eivät useinkaan ole, ja piilossa ne pyrkivät pysyttelemään tutkijoiltakin. He kuitenkin pystyvät kartoittamaan lajin esiintymistä myös maastoon jäävien jätösten, etenkin ulostepapanoiden, perusteella. Liito-orava käy tarpeillaan tietynlaisissa paikoissa, ja niitä järjestelmällisesti tutkimalla voidaan todeta, viihtyykö laji kyseisessä metsässä vai ei.
Syötteen kansallispuiston läheisillä valtion metsätalousmailla Oulun yliopiston tutkijat ovat samoilleet kesän ajan ahkerasti saadakseen lisävalaistusta niukasti tutkitusta lajista. Yksi keskeinen tavoite on selvittää, kuinka metsäsuunnittelun perustana olevaa kuviotietojärjestelmää voitaisiin alkaa käyttää liito-oravan esiintymisen ennustamiseen.
Tällaisen "työkalun" kehittäminen on enemmän kuin tarpeen, sillä esimerkiksi viime talvena otsikoissa olleen Hämeenvaaran alueella Metsähallitus joutui muuttamaan hakkuun rajauksia kesken töiden luontoaktivistien saatua selville, että kohde oli myös liito-oravan kotimetsää.
Kylkivaarassa keskittymiä
Tutkija Eija Hurme uskoo, että metsille on löydettävissä esimerkiksi puulajisuhteisiin ja ikäjakaumaan liittyen tiettyjä ominaispiirteitä, joiden perusteella voidaan tietyllä todennäköisyydellä päätellä, ovatko ne uhanalaisen liito-oravan asuinpaikkoja.
Taivalkosken ja Pudasjärven rajamailla sijaitsevalla tutkimusalueella on käyty selvitystä varten läpi noin 130:a kuviokarttojen laikkua, joilta on toistaiseksi kirjattu toistakymmentä esiintymispaikkaa. Hurmeen mukaan on kuitenkin huomattavan vaikea määritellä tarkasti, kuinka monta yksilöä niitä asuttaa.
Kylkivaara on yksi niistä kohteista, joihin liito-oravat ovat mielistyneet. Metsähallituksen alue-ekologisen suunnittelun piirissä olevassa kosteahkossa vaaranrinteessä huojuu varttunutta kuusimetsää, jonka seassa on runsaasti lehtipuita, osa jo pökkelöityneitä. Koivuja on sen verran runsaasti, että tässä tapauksessa lajille tärkeiden ravintopuiden eli haapojen puute ei ole haitta.
Niitä tosin näkyy useitakin, mutta Metsähallitus kävi vuosia sitten kaulaamassa kuoliaaksi senaikaisia uudistussuunnitelmia ajatellen, eikä kuivuneista rangoista oraville ainakaan purtavaa löydy.
"Metsän vähäisestä aukkoisuudesta ei ole liito-oraville pulmaa. Puustossa on useita ikäluokkia, mikä on lajille eduksi", metsämaisemaa silmäilevä Hurme analysoi.
Hän löytää tutkijakollegojensa, Pasi Reunasen ja Maarit Ukkolan, kanssa suurten kuusten tyviltä liito-oravan papanoita, mutta otus ei tietenkään paljasta itseään nytkään. Keskipäivän aikaan se vetelee sikeitä jossakin käpytikan vanhassa pesäkolossa, joita sillä saattaa olla tarkoitukseen useitakin.
Metsänkäsittelyyn
ei täsmäohjeita
Heinäkuun loppu on liito-oravan vuodenkierrossa aikaa, jolloin alkukesällä syntyneet poikaset alkavat itsenäistyä. Pikkuoravat laajentavat retkiään vähitellen kotimetsän ulkopuolelle, josta toivon mukaan löytyy myös niille mieluisia metsiä, ja väyliä hakeutua niihin.
Reunasen mukaan Metsähallituksessa osataan jo huomioida liito-oravan elinympäristövaatimuksia. Hakkuut pyritään rajaamaan niin, että niiden liikkuminen paikasta toiseen luonnistuu.
"Joissakin tapauksissa liito-oraville jätetään hehtaarienkin laajuisia alueita hakkuiden ulkopuolelle. Käytäntö on kuitenkin vaihtelevaa riippuen muun muassa siitä, minkälaisia hakkuita seudulla on ennen ollut, ja mitä sinne on suunnitteilla. Varsinaiset pelisäännöt säästettävien kohteiden rajaamiselle ovat vielä hieman hakusessa."
Vielä viime vuosikymmenen alussa liito-oravan arveltiin miltei kadonneen pohjoisen metsistä, mutta vanhojen metsien inventointien alettua lajista alettiinkin hieman yllättäen tehdä havaintoja. Reunanen alkoi tutkia lajin esiintymistä tarkemmin vuodesta 1995 lähtien ensin maisemaekologisena selvityksenä.
Pohjois-Pohjanmaalla liito-oravia on eniten kaistaleella, joka kulkee Taivalkoskelta Pudasjärven itäosiin ja toisaalta Kuusamon läntisille reunoille. Todenäköisiä tai varmistettuja esiintymispaikkoja Reunanen arvioi olevan yhteensä muutamia satoja.
Pajupuronsuo seurantaan
Tutkimus siirtyy loppukesäksi Kuusamon Pajupuronsuon suojelualueelle, jonka arvellaan olevan haapapuustoisuutensa vuoksi peräti edustavaa liito-oravan elinympäristöä.
Lajista pro gradu -tutkielmaa tekevä Maarit Ukkola kertoo, että sielläkin kuusikot käydään läpi kuviokohtaisesti. Pari kolme vuotta kestävällä seurannalla aiotaan muun muassa saada selville ne paikat, jotka ovat oravien suosiossa vuodesta toiseen, ja mitkä vain silloin tällöin.
"Kun saamme pidemmän aikasarjan havaintoja alueelta, niistä voidaan tehdä johtopäätöksiä siitä, onko esiintymisessä säännönmukaisuuksia."
Muualla tehtyjen tutkimusten perusteella tiedetään jo se, että liito-oravienkin kannat vaihtelevat myös luontaisista tekijöistä johtuen. Säät esimerkiksi vaikuttavat pesinnän onnistumiseen, ja joskus pedotkin, varsinkin pöllöt, saattavat verottaa liitelijäkansaa.
Vaikka Ukkolakin on samoillut tutkimusaiheensa perässä päivätolkulla toukokuun lopusta lähtien, hänelle liito-orava esittäytyi ilmielävänä vasta, kun kolmikko siirtyi Kylkivaarasta Syötteen suojelualueelle tarkistamaan sinne Life-projektin puitteissa ripustettuja pesäpönttöjä.
Ukkolan kurkottautuessa kopistelemaan ensimmäisenä eteen tuleen asumuksen kattoa, liito-orava kirmaisi sen reiästä oksistoon, johon jäi suurilla silmillään tapittamaan kutsumattomia vieraitaan. Nuorelle tutkijalle ensikohtaaminen oli tietenkin tuuletuksen paikka.
Syötteen kansallispuiston alueella pönttöjä on 40:ssä kohteessa parisensataa. Niiden avullakin liito-oravien esiintymistä voidaan kartoittaa. Pöntöt ovat tarpeen myös silloin, kun tutkittavat ovat radioseurannassa: päinvastoin kuin luonnonkoloista, matalalle ripustetuista pöntöistä harmaat karvaturrit on vaivaton napata kiinni.