Monen suojelukiistan syntipukiksi joutuneesta liito-oravasta on nyt saatu ensimmäinen kattava kannanarvio. Suomen liiturikanta on tällä hetkellä noin 143 000 naarasta, ilmenee eläintieteen dosentti Ilpo K. Hanskin tekemästä tutkimuksesta.
Koska aikaisempaa vertailukelpoista tutkimustietoa ei ole olemassa, nyt tulokseksi saadusta liito-oravien määrästä ei voi suoraan sanoa, onko se suuri vai pieni. Hanskin mukaan kaikki saatavilla oleva tieto viittaa kuitenkin siihen, että 50-60 vuotta sitten eläimiä asusti suomalaismetsissä moninkertaisesti nykyiseen verrattuna.
Liito-oravan lisääntymisalueita ovat varttuneet kuusisekametsät, joiden pinta-ala on hakkuiden seurauksena jatkuvasti vähentynyt.
Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa keskimääräinen liito-oravatiheys metsämaalla on alhaisempi kuin maan etelä- ja länsiosissa, mutta alueiden sisällä on suurta vaihtelua.
Lisäksi Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun metsäkeskusten alueet kartoitettiin nyt vain osittain, toisin kuin eteläisemmät alueet.
"Kainuun vaarajaksolla Kajaanista Posion eteläosaan saakka liito-orava on melko tavallinen rehevänpuoleisissa, varttuneissa kuusivaltaisissa metsissä", kertoo tutkija Eija Hurme Oulun yliopiston biologian laitokselta.
"Vaarajakson itäpuolella on enemmän mäntyvaltaisia alueita ja liito-oravia siksi vähemmän", Hurme toteaa.
Pohjois-Pohjanmaalla paitsi metsien mäntyvaltaisuus myös soiden runsaus lienee syynä liiturien niukkuuteen. Jos Oulusta lähdetään rannikkoa pitkin etelään, Hurmeen mukaan on kuljettava Merijärvelle ja Kalajoelle saakka, ennen kuin voi nähdä merkkejä siipiveikon läsnäolosta.
Ilpo Hanskin tutkimus kertoo, että vankin liito-oravakanta Suomessa on Vaasan rannikkoseudulla. Seuraavaksi tihein se on Lounais-Suomessa, etelärannikolla ja Pirkanmaalla. Vaihtelu on kuitenkin hyvin pienipiirteistä: lähes kaikkiin maakuntiin mahtuu niin korkeamman kuin matalamman tiheyden alueita.
Laikuttainen esiintyminen on omiaan edistämään lajin kokonaiskannan pienenemistä, Ilpo Hanski epäilee. Hän ennustaakin liito-oravan 1940-luvulta alkaneen laskusuhdanteen jatkuvan vielä lähivuosikymmeninä.
Arvio perustuu seurantoihin, joita on tehty erillisillä tutkimusalueilla viimeisen 10-20 vuoden aikana. Yhdelläkään alueella kannan kehitys ei ole tasaantunut, saati lähtenyt nousuun.
Liito-orava kuuluu lajeihin, joiden lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on luonnonsuojelulain nojalla kielletty.
Ohjeet liiturin käyttämien metsänkohtien tunnistamiseksi ja rajaamiseksi hakkuiden ulkopuolelle ovat Eija Hurmeen mielestä varsin vaativat: "Pitäisi löytää kaikki yksilön käyttämät paikat".
Naaraan elinpiiri on keskimäärin kahdeksan, koiraan kymmeniä hehtaareja, ja elinpiirillä on käytössä useita pesä- ja ruokailupaikkoja. Niiden sijainnin paljastaa yleensä kasa kellanruskeita riisinjyvän kokoisia papanoita ison puun tyvellä.
"Ongelma on se, että joskus papanoita ei löydy asutustakaan metsänkohdasta", Eija Hurme selittää.
"Lisäksi monet kolot ja risupesät sijaitsevat korkealla ja oksien suojassa, jolloin niitä ei välttämättä maasta käsin näe."
Yksilöiden kuolemat ja nuorten liiturien muutot vapaille alueille tuovat metsiköiden tilanteeseen omaa vaihteluaan. Liito-oravat näyttävät myös käyttävän elinpiirinsä eri kohtia eri vuodenaikoina.
"Todellista asutustilannetta ei siis välttämättä tule hoksanneeksi käymällä vain kerran metsässä. Suunnittelijan tulisi tuntea metsäalue todella hyvin ja käyttää säästettävän alueen rajojen määrittelyyn todennäköisesti myös paljon valistuneita arvauksia", Hurme miettii.
Lähde: Ilpo K. Hanski: Liito-oravan Pteromys volans Suomen kannan koon arviointi. Loppuraportti.