Vaikka demokraattiset vaalit ovat kunkin maan sisäinen asia, muun maailman kannalta ei ole yhdentekevää, istuuko Valkoisessa talossa seuraavat neljä vuotta republikaanien George W. Bush vai demokraattien John Kerry. Ulkopuolisilla voi olla suosikkinsa, mutta äänioikeutta ei ole.
On tyydyttävä amerikkalaisäänestäjien valintaan. Alle neljä kuukautta ennen marraskuun vaaleja on vielä sula mahdottomuus veikata varman päälle, kumpi voittaa. Toivottavasti ei nähdä vuoden 2000 toisintoa, jolloin lopullisen valinnan teki korkein oikeus, ei äänestäjäkunta.
Ulkomaailman sympatiat ovat voittopuolisesti varmasti Kerryn puolella. Mutta kuten viime kuukausien mielipidetiedusteluista on nähty, Kerry ei ole pystynyt, ainakaan vielä, kääntämään Bushin laskevia suosiokäyriä ratkaisevasti edukseen. Ulkopuolelta näyttäisi helposti, että tämä johtuisi ehdokkaista.
Tärkein, mutta ulospäin huonosti näkyvä syy on kuitenkin se, että Yhdysvallat on erittäin tiukasti kahtia jakautunut kansakunta. Puolueiden vakiokannattajat äänestävät oman puolueensa ehdokasta, olipa hän millainen tahansa.
Presidentinvaalit voittaakin se, joka vetoaa vaalienaluskuukausina paremmin poliittisella keskikentällä liikkuviin kirjaviin äänestäjäryhmiin ja joka nappaa eniten voittoja muutamissa avainosavaltioissa. Kampanjointi onkin yhtä liikkuvien äänestäjien metsästystä. Tässä ovat viime vuosikymmeninä onnistuneet parhaiten Ronald Reagan ja Bill Clinton. 1996 Clinton peittosi vastaehdokkaansa Bob Dolen strategialla, jossa hän otti etäisyyttä demokraattien perinteisiin arvoihin ja otti härskisti keppihevosikseen republikaanien ideoita.
Clinton otti opikseen vuoden 1994 kongressin välivaaleista. Tuolloin republikaanit mursivat demokraattien pitkään jatkuneen valta-aseman eteläisissä osavaltioissa. Republikaanit ottivat noissa vaaleissa kongressin komentoonsa erittäin vanhoillisella ohjelmalla.
Bushin valinta neljä vuotta sitten oli jatkumoa tälle konservatiiviselle vallankumoukselle ja löi sen läpi myös Yhdysvaltain ulkopolitiikassa. Uutta linjaa oli helppo toteuttaa syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkiaallossa. Linjan peruja on etenkin Irakin sota.
Demokraatit päättivät juuri puoluekokouksensa Bostonissa, ja republikaanit pitävät omansa New Yorkissa elokuun lopulla. Puoluekokoukset suunnitellaan viimeistä piirtoa myöten. Kun republikaanit valitsivat Dolen ehdokkaakseen San Diegossa 1996, show-meininkiä valvottiin kokousareenan alla olleesta komentokeskuksesta. Sieltä oli reaaliaikainen yhteys eri puolilla maata istuneisiin kohderyhmiin. Niiden reaktioiden perusteella ohjelmaa muokattiin mahdollisimman monien potentiaalisten katsojien mielipiteiden mukaiseksi.
Koska televisiointi sanelee pelin hengen, kokouksia ei ole enää aikoihin rasitettu ideologisella painolastilla. Pääosissa ovat tähtipuhujat ja rekvisiitta. Kerry tuli Bostoniin Bruce Springsteenin No Retreat -kappaleen tahdissa. Eri asia on, että kun puoluekokouksista on tullut yllätyksettömiä, kiinnostus niitä kohtaan on romahtanut.
Demokraattien ja republikaanien juopa syveni vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen. Puolueiden ideologiset erot ulottuvat jo perinteisesti verotuksesta koulutukseen ja sosiaaliasioista aborttiin, syntyvyyden säännöstelyyn ja suhtautumiseen sukupuolisiin vähemmistöihin. Myös uskonto ja rotukysymykset sekoittuvat politiikkaan. Perusarvoista taitetaan joskus peistä muuallakin, mutta taistelu ei ole missään niin kiivasta ja ideologista kuin Yhdysvalloissa. Taistelu nousee voimakkaasti esille myös uutisvälityksessä.
Karkea perusjako on tämä. Perusdemokraatti hyväksyy abortin ja syntyvyyden säännöstelyn, suvaitsee sukupuolisia vähemmistöjä sekä kannattaa verovarojen laajempaa käyttöä koulutukseen ja terveydenhoitoon. Perusrepublikaani ei hyväksy ainakaan aborttia, vieroksuu sukupuolivähemmistöjä, suosii sosiaaliavun asemesta vapaaehtoistyötä ja kannattaa mahdollisimman matalia veroja.
Tulevissakin presidentinvaaleissa esille nousee puoluekannan lisäksi varmasti kysymys ehdokkaiden henkilökohtaisista ominaisuuksista. Pitää olla leadershipiä eli johtajuutta. Ehdokkaiden character eli luonne joutuu suurennuslasin alle. Kilpailevan ehdokkaan taustasta, lapsuudesta lähtien, etsitään mitä tahansa heikkouksia kissojen ja koirien kanssa. Äkkiä mutapainiksi menevä kilpa huipentuu taiten tehtyihin tv-mainoksiin, jotka voivat tarttua jopa ehdokkaiden joskus sanomiin yksittäisiin sanoihin ja suurennella niitä mielin määrin.
Yksi poliittisen taistelun erityispiirre on se, että ideologisesti värittyneitä tiedotusvälineitä on Yhdysvalloissa paljon enemmän kuin esimerkiksi Suomessa. Niitä seurataan ahkerasti ja niillä on paljon vaikutusvaltaa. Niistä pahimmat kaivelevat työkseen törkyä poliittisista kilpailijoista.
Äärivanhoillisten meluisin äänitorvi on ollut pitkään radioshow-isäntä Rush Limbaugh. Hänen kielenkäytössään esimerkiksi sana feministi on muuttunut muotoon feminatsi. Limbaughin tähti on kuitenkin laskussa, koska hän on sortunut irvailemiinsa liberaalien helmasynteihin; Limbaugh erosi, ja hän on ollut huumevieroituksessa ja poliisitutkinnassa särkylääkkeiden laittomasta hankinnasta.
Tv-puolella konservatiivisinta linjaa vetää Fox News, joka on tukenut voimakkaasti esimerkiksi Irakin sotaa. Liberaalit voimat vastasivat konservatiiveille perustamalla tänä vuonna Air America -radiokanavan, jonka suurin tähti on Al Franken. Hän pilkkaa työkseen äärikonservatiiveja.
Niin oudolta kuin se kuulostaakin, vaalitulokseen voi vaikuttaa jopa Michael Mooren Bushista tekemä kriittinen dokumenttielokuva Fahrenheit 9/11. Se on tullut jo elokuvateattereihin, mutta videoversio tulee markkinoille syksyllä, sopivasti vaalien alla.