timo.paakki@kaleva.fi
Pohjantien ohituskaistalla ensimmäisen loman jälkeisen työpäivän tehtyäni kysyin itseltäni, miksi olen juuri siellä. Kotiin on kiva mennä, mutta eikö se kannata tehdä mahdollisimman riskittömästi?
Tuon oivalluksen jälkeen siirryin rauhallisesti etenevään oikean kaistan letkaan. Turvavälitkin olivat sillä reunalla tietä selvästi reilummat kuin ohittajien jonossa.
Ohituskaistalla kiirettä osoitetaankin usein arveluttavasti. Vaikkapa rekkaa moottoritiellä sivuuttava, vähintään sallittua nopeutta ajava saa usein takapuskurinsa tuntumaan toisen ajoneuvon. Miltei takamukseen puskeutuva halunnee kertoa, että vauhtia pitäisi tulla lisää. Että tässä ollaan vielä kiireisempiä.
Ihan oikea hoppu meillä kaikilla on joskus. Kiireisiä kannattaa toki ymmärtää ja antaa heidän pitää vauhtiaan turhia esteitä asettamatta. Kenenkään eteen ei tule jäädä pitemmäksi aikaa kuin on tarve. Kohtuullista silti on, että voi ilman hätyyttelyjä ohittaa hitaamman hyötyajoneuvon laillista vauhtia ajaen.
Kiireen syitä voi jokainen joskus pohtia. Usein kuulee vapaa-ajan viettoon autoilleen kehuskelevan, kuinka rivakkaa kyytiä hän viiletti lomakohteeseen. Joskus jo pieni päässälasku kertoo, että siinä hötäkässä ei ole millään ehtinyt noudattaa kaikkia nopeusrajoituksia. No, onpahan sitten jäänyt muutama minuutti enemmän aikaa olla tekemättä mitään. Se varmasti tekee onnelliseksi.
Muutama tämän kesän monista synkistä liikenneonnettomuuksista on epäilemättä turhan kiireen seuraus. Useimmiten syyt ovat sentään monisyisempiä.
Kova tosiasia joka tapauksessa on, että 2007 jää aikakirjoihin vuotena, jolloin Suomen tieliikenne kääntyi taas tuhoisammaksi. Noinkohan osoittautuu ohimeneväksi poikkeukseksi jakso, jolloin kuolonkolarien määrä laski. Kaikki mahdollinen pitää tietysti tehdä, jotta tämä vuosi olisikin synkeä poikkeus. Ja onhan sentään mahdollista, että loppuvuosi sujuu turvallisemmin.
Sitkeä ylimääräinen vaara liikenteessä ovat alkoholin heikentämässä kunnossa autoilevat. Poliisi on pyytänyt kanssaihmisiä auttamaan sen riskin karsimisessa. Syytä tietysti onkin.
Yksi hyvä tuttava tosin väitti tunteneensa itsensä miltei häiriköksi kerrottuaan virkavallalle tuollaisen vaaran aiheuttajasta. Hän oli eräässä Oulun läänin kunnassa autoillessaan havainnut tien varressa apua viittilöivän ja pysähtynyt. Avun tarvitsija kertoi autonsa suistuneen penkalle. Hän pyysi, että tuttava seurueineen auttaisi häntä ja naisystävää saamaan ajopelin tielle.
Piennar oli pehmeähkö. Sinne suistunutta ajokkia ei saatu liikkeelle neljänkään miehen voimin. Kuljettaja meni silloin rattiin, käynnisti moottorin ja pyysi avustajia työntämään. He kuitenkin totesivat, että kuljettaja ei vaikuta ihan selvältä. Tuuppaaminen jäi nimelliseksi.
Omaan autoon palatessaan tuttava seurueensa kanssa päätti soittaa poliisille ja pyytää tarkistamaan tieltä ajaneen kuljettajan kunnon. Paikkakunnan poliisi otti sittemmin yhteyttä ja kertoi miehen puhaltaneen alkometriin kolmen promillen lukemat. Parin päivän kuluttua poliisi soitti uudelleen ja totesi, että asiaa ei kannata viedä käräjille. Kuulusteltava oli kertonut nauttineensa viinaksia vasta tieltä suistumisen jälkeen, apua odotellessaan. Poliisin mukaan olisi tullut kallis oikeusjuttu, joka ei näytön puutteessa johtaisi mihinkään.
Asiasta ilmoittanut kertoi saaneensa kuvan, että oli aiheuttanut työn raskauttamalle virkavallalle turhaa vaivaa. Onko tuollaisissa tilanteissa parempi vain ummistaa silmänsä?