Hukkumis- ja liikenneonnettomuusuutisia lukiessaan voi helposti jäädä ihmettelemään, onko massiivisillakaan valistuskampanjoilla todellisia tuloksia. Missio "Yksikään ei huku" on tähän mennessä taatusti tavoittanut jokaisen suomalaisen jossakin muodossa. Silti täällä hukutaan.
Yhtä lailla tieliikenteen turvallisuuteen pyritään vaikuttamaan yhä uusilla kampanjoilla ja hallituksen ohjelmilla. Ruotsista ideoidun suomalaisen tieliikenteen nollavision mukaan kenenkään ei tarvitse kuolla liikenteessä, mikäli kuljettaja pyrkii noudattamaan sääntöjä. Juhlapuheissa tuodaan jatkuvasti esille tavoite painaa liikenteen kuolonuhrien nykyisestä noin 400 kuolleen määrästä 250 tasolle vuoteen 2010 mennessä.
Konginkankaan onnettomuus riitti yksin tekemään tästä vuodesta mustan. Liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä liikenneturvallisuuden kehittymisestä ei tämän vuoden luvuista pidä siksi mennä tekemään. Yleensäkin yksi vuosi on aivan liian lyhyt aika tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä. Kahden tai mieluimmin kolmen vuoden jaksosta voidaan jo jollakin tavalla päätellä kehityksen suuntaa. Varmempia tuloksia saadaan vielä pitempää ajanjaksoa tutkittaessa.
Siksi myös erilaisten kampanjoidenkin tulokset voidaan havaita vasta pitemmän ajan kuluessa. Valituskampanjoiden tehon mittaaminen lyhyellä aikavälillä on käytännössäkin vaikeaa, koska ohi ajettuja kolareita sen enempää kuin esimerkiksi pelastusliivin estämiä hukkumisia ei tilastoida mihinkään.
Toisaalta on aivan perusteltua olettaa, että myös jatkuvasti kasvavat liikennemäärät syövät osan valistuskampanjoiden tuloksista. Liikenneturvallisuus on mitä suurimmassa määrin monen eri tekijän summa.
Monien mielestä pääosa Suomen 1960- ja 1970-luvuilla rakennetusta tieverkosta on jäänyt ajastaan jälkeen. Liikenteen määrät ovatkin kasvaneet selvästi ja teollisuuden toimintatavat muuttuneet niistä ajoista. Aikaisemmin tavarat siirrettiin välivarastoihin ja sieltä kuluttajalle.
Nykyisin valtateillä liikkuvat rekat ovat välivarastoja ja tieverkon toimivuus oleellinen osa koko suomalaisen teollisuuden kilpailukykyä. Tämän uuden tekijän merkitystä ei kovinkaan paljon ole julkisuudessa vielä tuotu esiin perusteltaessa liikenneinvestointien tarvetta.
Valtiovarainministeriön väitteet siitä, ettei tieinvestointeja voi lisätä, koska ala on muutamien Etelä-Suomen suurinvestointien takia ylikuumenemassa, tuntuvat oudoilta muualta Suomesta asioita katsottaessa. Kyllä korjattavia tieosuuksia riittää täälläkin, ja työllistämistarpeet ovat jopa suuremmat.
Valtio ei voikaan vetäytyä omasta vastuustaan pelkkien juhlapuheiden taakse, vaan sen on täytettävä osansa yhteisestä urakasta.
Mutta yhteiskunnan kokonaisturvallisuus on kiinni myös meistä tavallisista suomalaisista. Muut liikenteessä liikkujat, ystävänsä tai itsensä omalla vastuuttomalla käyttäytymisellään vaarantava ei todellakaan ansaitse kenenkään kunnioitusta, pelkän syvän halveksunnan läheisiltään ja ympäristöltään.
Vaikka kaikkeen inhimilliseen toimintaan liittyy aina virheen tekemisen mahdollisuus, meidän kaikkien olisi syytä ottaa lähtökohdaksemme henkilökohtainen nollavisio. "Ainakin minä liikun niin vesillä kuin liikenteessä joka päivä niin, etten vahingoita lähimmäisiäni tai itseäni."