Kirjoittaja on Lapin läänin maaherra.
Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen yhteydessä on puhuttu paljon siitä, millaiset peruspalvelut yhteiskunta on jäsenilleen velvollinen järjestämään. Yksimielisiä ollaan siitä, että palveluiden nykyistä tasoa ei saisi päästää enää heikkenemään. Yleisesti on myös sopeuduttu siihen asiantilaan, että jos on valinnut asuinpaikakseen maaseudun, on valinnut samalla pitkät etäisyydet lähimpiin palveluihin kuten päiväkotiin, kouluun, apteekkiin, lääkärille tai kauppaan.
Maalla asuva maksaa taajamassa asuvaan työtoveriinsa verrattuna enemmän työmatkakustannuksistaan polttoaineen hinnassa. Ja jos maalla tarvitsee poliisia, palokuntaa tai ambulanssin, apua saa odottaa, koska apukin saattaa olla satojen kilometrien päässä.
Näistä käytännön murheista huolimatta voi sanoa, että Suomessa peruspalvelut ovat kaikkien saatavilla asuinpaikasta, iästä ja ammatista riippumatta. Kukaan ei halua asettaa kyseenalaiseksi sitä, ettei peruskoulun pitäisi olla kohtuullisen matkan päässä tai ettei vanhuksella olisi oikeutta asua kotimökissään, niin kauan kun hänellä voimia riittää, vaikka mökki sijaitsisikin pistotien päässä kunnan äärimmäisen kylän kaukaisimmalla laidalla.
Entäpä sitten, jos maalle kotitalolle ei olekaan enää tietä, jonka tiehallinnon kilpailuttama urakoitsija pitää talvisin auki ja jonka kunnossapidosta se huolehtii? Miten kansalaisille perustuslaissa turvattu vapaa liikkuminen on sitten mahdollista? Tällainen mahdollisuus on päivä päivältä yhä lähempänä, mikäli viestintä- ja liikenneministeriön strategiset linjaukset pannaan toimeen. Ministeriö on saattanut sidosryhmilleen keskusteltavaksi paperin, jossa pohditaan liikenteen vaihtoehtoja ja valintoja vuoteen 2030.
Ministeriössä halutaan panostaa sellaisiin teihin, rautateihin ja muihin yhteyksiin, jotka tukevat "kehittyvien alueiden kehitystä". Käänteisesti tämä tarkoittaa, että ministeriössä ei haluta enää ylläpitää väyliä, joiden varrella on vähän asutusta. Vähäliikenteiset tiet ja rautatiet halutaan lakkauttaa. Eniten tällaisia väyliä löytyy Itä- ja Pohjois-Suomesta.
Sekä maanteiden että rautateiden kunto on Suomessa viime vuosina nopeasti rapautunut. Maanteillä käyttäjien määrä on kasvanut, mutta määrärahat tiestön perustienpitoon ovat laskeneet. Ratojen kunto ei kestä nopeavauhtisia junia.
Valtiovarainministeriön suunnitelmissa liikenneinvestointeihin varatut rahat tulevat myös jatkossa alenemaan. Tämän hallituskauden alussa ministeriryhmä laati investointiohjelman koko vaalikaudelle. Ohjelmaan kirjattiin kiireelliset rakentamis- ja peruskorjaushankkeet. Ohjelman toteuttamiseen ministeriryhmä esitti tarpeelliseksi katsomansa lisärahoituksen, mutta lopputuloksena oli, että lisärahoituksen asemasta valtiovarainministeriö leikkasi olemassa olevaakin väylähankkeiden rahoitusohjelmaa.
Eduskunta on vuosittain puuttunut väylämäärärahoihin ja tehnyt niihin pieniä lisäyksiä. Jokavuotinen parku eduskunnan talousarviokäsittelyssä määrärahojen riittävyydestä ei ole ainakaan parantanut poliitikkojen antamaa kuvaa valtiovallan, eduskunnan ja hallituksen kyvystä huolehtia liikennepolitiikan pitkän linjan suunnittelusta.
Harvaan asutussa maassa hyvät ja toimivat liikenneyhteydet ovat kilpailuvaltti. Euroopan unionista kantautuvat vaatimukset siitä, että liikenteessä pitäisi kokonaan siirtyä käyttäjä maksaa -periaatteeseen, ovat vaarallisia puheita, sillä EU:n mallit on tehty Keski-Euroopan ruuhka-alueita varten. Harvaan asutussa maassa liikenteen kustannuksia ei voida maksattaa kokonaan käyttäjiltä. Jo nyt Suomessa autoilijan kukkarosta menee jokaisesta polttoainelitrasta merkittävä osa veroina julkiselle vallalle. Valitettavasti liikenteestä kerätyistä veroista ja maksuista vain osa palautuu tienpitoon.
Maantieliikenteen kasvu aiheuttaa myös mittavia ympäristöongelmia. Maailmanlaajuisesti puhutaan eniten siitä, kuinka paljon Kiinan autokannan lisääntyminen nostaa maailman energian hintaa ja toisaalta lisää ilman saastumista.
Valtionhallinnossa on viime vuosina siirrytty kehysbudjetointiin. Hallitukset päättävät menokehyksistä nykyään koko vaalikaudeksi. Valtion taloutta leimaa nyt äärimmäisen tiukka kehysajattelu. Kerran päätetyistä määrärahoista ei voi poiketa muuta kuin korkeintaan alaspäin.
Liikenneväyläinvestoinnit ovat pitkän aikavälin päätöksiä. Kun tie tai rautatie kerran on rakennettu, se on myös pystyttävä pitämään sellaisessa kunnossa, että se kestää liikenteen kasvun ja muut liikenteestä johtuvat tarpeet. Valtiolle kuuluu vastuu huolehtia siitä, että liikenneyhteydet toimivat myös harvaanasutuilla alueilla. Nykyinen valtion päätöksentekojärjestelmä ei sovellu erityisen hyvin infrastruktuuri-investointien toteuttamiseen. Muutosta tarvittaisiin, mutta millaista?
Mallia kannattaisi katsoa puolustushallinnosta. Puolustusvoimat ostaa tankkeja, laivoja, koptereita ja lentokoneita. Ne ovat kalliita, pitkän aikavälin hankintoja. Investoinnit suunnitellaan huolellisesti ja riittävän pitkälle aikajaksolle. Eduskunnan ei tarvitse vuosittain riidellä hankintojen määrärahoista, sillä hallitus tuo puolustusvoimien kehittämislinjat selontekomenettelyn kautta eduskunnan päätettäväksi. Puolustusvoimat panee ne sitten annettujen valtuuksien pohjalta täytäntöön.
Nykymenon jatkuessa voi ainakin ennustaa, että junalähetystöt Itä-Lapin tapaan tulevat jatkumaan.