Suomalaisessa liikennekulttuurissa ja jalkapalloilun fanikulttuurissa on yhtäläisiä piirteitä: kumpikin on nuorta ja jäljessä niin sanotuista sivistysmaista.
Suomessa näkyy harvoin oikeita ruuhkia. Jos näkyy, rattiraivo on valmis. ”Tuohon väliin et mene”, miettii suomalainen ja painaa kaasua, jos jollakin olisi tarve vaihtaa kaistaa.
Kun Saksassa on neljä kaistaa tukossa yhteen suuntaan ja laitat vilkun päälle, ensimmäinen auto antaa tilaa. Jokainen on niin monesti ollut samassa tilanteessa.
Liikennevaloissa seisovassa autossa pappalippis pyörii, kun katsellaan maisemia. Kun takavuosikymmeninä on autokoulussa opetettu, ettei kytkimellä saa luistattaa, vaihde on vapaalla.
Kun valo on vaihtunut vihreäksi, käsi alkaa vatkata ykköstä silmään – vihreistä ehtii mennä kolme autoa.
Onko ihme, jos se neljäs yrittää vielä vanhoilla vihreillä, härskeimmät punaisilla, joka onkin jo päiväsakkoluokan rike.
Sosiaalisen median palstat pursuavat liikenteestä raivostuneita. Poliisia huudetaan apuun, kun nopeusrajoituksia ei noudateta.
Ylinopeudessa on usein kyse piittaamattomuudesta. Onneksi nykyisin pienistä ylinopeuksista saa rikesakon. Kun nopeutta on 20 km/h yli sallitun, mennään päiväsakkopuolelle: niin kovaa ei kukaan aja vahingossa.
Jos nähdään poliisiauto tai nopeusvalvontatolppa, painetaan jarrua ja lasketaan nopeutta – hetkeksi.
Sitten taas kaahataan edellä kulkevan liikenteen ohi, olipa sulkuviivaa tai ei. On kiire ja autossa tehoja enemmän kuin sinulla. Ähäkutti.
Suomessa pitää pullistella tehokkaammalla autolla. Keski-Euroopassa niitä on niin runsaasti, että pullisteluun tarvitaan vähintään Porsche tai Lamborghini.
Tarvitaan valvontaa, jotta suomalainen uskoo. Monessa Keski-Euroopan maassa tulee liikenteellisesti pahoissa paikoissa eteen kyltti ”Radarkontrolle”: Tutka on paikalla tai ei: vauhtia hiljennetään automaattisesti.
Osa sääntösuomalaisista ajaa pilkuntarkasti rajoitusten mukaan ottamatta huomioon autonsa nopeusmittarin virhettä. Kun mittari näyttää kahdeksaakymppiä, todellinen nopeus saattaa olla jopa 72 km/h tai allekin.
Ja taas somepalstat täyttyvät: ”Kaikki ohittivat, vaikka ajoin rajoituksen mukaan.”
Matkapuhelimen navi-ohjelmasta tai irrallisen navigaattorin näytöstä voisi helposti tarkistaa, mikä on oman auton todellinen nopeus.
Liikennesääntöjä on oltava. Mutta poliisillakin pitää olla pelisilmää.
Jos aletaan mittailla pikkukylien taajamissa viivottimella, onko auton etäisyys risteykseen varmasti viisi metriä, ollaan hakoteillä. Samoin, jos annetaan sakko autoilijalle, joka ei päästänyt liikennettä katselevaa jalankulkijaa suojatielle – vaikka tällä ei ollut aikomustakaan ylittää tietä.
Nämä ovat tositapauksia Kainuusta.
Olipa mukana nähdä pitkästä aikaa poliisipartio Vaalan pitkillä suorilla mittaamassa nopeutta satasen alueella. Näytti haaviin jääneen pari saksalaisvalmisteista autoa. Epäilemättä aiheesta.
Ai miten jalkapallo tähän liittyy?
Suomalainen alkaa kannustaa omaa seuraansa vasta, kun se johtaa 3–0. Ja parin tappion jälkeen ei viitsiydytä edes katsomoon.
Jalkapallomaissa omaa seuraa kannatetaan – ja on kannatettu vuosikymmeniä – myös vastoinkäymisissä – ja kannustuslaulut raikuvat myös hävityn ottelun jälkeen.