"Se oli käsky", muistelee Libanonissa kenttäpastorina palvellut Tapio Kortesluoma. Kun YK-mies ajoi jonkun ylitse Libanonissa, hänen piti jatkaa matkaa samantien ja jättää paikalliset huolehtimaan omistaan. Muuten kiihtyneet ihmiset olisivat voineet järjestää tukalat paikat yliajalle: hän olisi saattanut päästä jopa hengestään.
Nykyinen Oulunsalon kirkkoherra Kortesluoma palveli YK:n Unifil-joukoissa Libanonissa 1993-1994. Silloin suomalaisten tehtävä ei ollut räjähteiden raivaus, vaan lähinnä partiointi ja alueen valvominen. Suomalaiset YK-miehet palvelivat Unifil-joukoissa Libanonissa 1982-2001.
Kirkkoherra muistaa sääntöjä, joita YK-miehille annettiin.
"Kyllä se koulutukseen kuului, kuinka käyttäydytään, jotta ei loukata."
"Ei nosteta jalkaa polven päälle niin, että jalkapohja osoittaa toiseen, sillä se on halveksiva ele. Tai kun tervehdittiin, ei nostettu kättä kämmen toista kohti, koska se on pahan silmän torjumista."
Oliko Libanonissa noin vaarallista? Kirkkoherra rähähtää nauruun. "Suurin vaara oli liikenne"
Libanonissa liikenne oli reipasta, ei holtitonta, mutta siihen piti tottua. Ei siellä tahallaan päälle ajettu, kirkkoherra muistelee.
Itse asiassa elämä koti-Suomessa on nuorelle miehelle paljon vaarallisempaa kuin YK-joukoissa, Kortesluoma sanoo. Suomessa nuoret ajavat kaatokännissä ojaan tai tapella nahistelevat.
Mutta kyllä YK-joukoissa voi olla kovaa ja joskus jopa vaarallista. "Mihinkään sellaiseen ei saanut koskea, jota ei tunnistanut", kirkkoherra kertoo. Kyseessä saattoi olla pommi.
"Meillä oli täyskielto mennä tielle, jota ei oltu tutkittu. Tien poskeen ei autosta astuttu vaan pysyttiin päällysteellä. Eikä menty maastoon hortoilemaan."
"Kuljen kotimaassa metsässä ja kalassa ja tykkään liikkua luonnossa. Siellä ei voinut mennä mihinkään, vaikka oli kuinka karhunvatukoita pensaassa tieuran vieressä".
Suomalaiset palvelivat alueella, joka on mäkistä ja kivikkoista. Kasvillisuus on kuivahkoa, tähän aikaa vuodesta kuivaa. Puustoa on vähän, sen tilalla on pusikkoa. Keväällä vihertää ja kukkii. Idemmässä voi puhua oikeista vuorista.
Pastori pääsi hyvin juttuun nuorten miesten kanssa varsinkin messissä, kun nämä pelasivat biljardia. Pappi huomasi, että miehet saattoivat joutua Libanonissa henkisesti raskaaseen saumaan.
"Se on kauhean yksitoikkoista hommaa. Ja aina on otettava huomioon se vaaran mahdollisuus."
Miehet saattoivat joutua tulituksen kohteeksi. Kerran Israel tulitti suomalaisten asemia, jotta Unifil evakuoisi ja Israel saisi tehdä alueella puhdistusoperaation. Näin kerrottiin aamupuhuttelussa, Kortesluoma muistelee.
Porukka jaksoi ihan hyvin. Joskus miehet tulivat varta vasten keskustelemaan papin kanssa, mikä oli poikkeuksellista. Yleensä miehet intoutuivat puhumaan epävirallisissa tilanteissa.
Vakava sairaus kotona tai lapsen kuolema kohtasi joitakin. Yleisin murhe oli, että tyttöystävä pani välit poikki. Nuori parisuhde ei kestänyt pitkää poissaoloa.
"Kyllä ne miehet puhui. Hyvin pitkälle se porukka hoiti toisiaan."
Hengellistä hätää nuorilla miehillä ei ollut, mutta silti jumalanpalveluksiin osallistuttiin ahkerasti. Kotimaassa ehtoolliselle osallistuminen ei ole juuri koskaan sataprosenttista. Libanonissa se oli melkein sääntö kuin poikkeus. "Se johtui tunteesta, että ollaan samassa porukassa, yhteishengestä ehkä ja sitten niistä asioista, joita kukaan ihminen ei pysty selittämään."
Miehet rentoutuivat käymällä lomilla naapurimaissa, pastorin vetämillä retkillä ja juomalla olutta. Pari olutta sai ottaa, raja kulki siinä, että aina oli oltava toimintakunnossa.
Joillakin vartioasemilla miehet kävivät lenkillä. Periaatteena oli, että vartiomiehen piti koko ajan nähdä lenkkeilijä. Lenkkeilijän piti myös päästä tarvittaessa nopeasti sirpalesuojaan. Joskus lenkkeilijää seurasi auto, jossa oli kuljettaja ja turvamies sekä lenkkeilijän varusteet.
Suomalaiset solmivat Libanonissa hyvät suhteet paikallisiin, toisin kuin eräillä suurvaltavaltojen armeijoilla on tapana. Niiden asenne on alistajan ja miehittäjän, kertovat monet rauhanturvaajana palvelleet.
Hyvät suhteet aiotaan solmia nytkin.
Elämä Etelä-Libanonissa on jo melkein palannut jokaiseen kylään, kertoo Libanonissa tietojenhankintamatkalla oleva everstiluutnantti Veli-Matti Rintala, joka on Puolustusvoimien kansainväliseen keskuksen apulaisjohtaja. "Ihmiset eivät ole jääneet odottelemaan, vaan sitä mukaa, kun aseet vaikenivat ja Israel vetäytyi, väki on palannut kyliin."
Raivaus on edennyt sitä vauhtia, että tiestö on jo lähes kulkukelpoinen.
Suomalaiset sotilaat pääsevät jälleen vaivatta väestön pariin.