Työmarkkinajärjestöjen eläkesovun hieronta etenee vaivalloisesti. Aikaa neuvotteluille on ollut runsaasti, ei pelkästään kuukausia, vaan vuosia. Valmista ei kuitenkaan ole tullut, vaan vääntö keskeisistä kiistakysymyksistä jatkuu. Työmarkkinajärjestöille asetettu takaraja on budjettiriihi, mutta vaikealta näyttää.
Osapuolet tietävät tarkkaan, missä mennään, mutta pitämällä asioita auki luodaan painetta. Pieni myönnytys voi avata ison padon ja päinvastoin. Lopputuloksena on kompromissi, jonka pitäisi sopia kaikille, vastata olosuhteita ja oltava oikeudenmukainen.
Viime vuosikymmenien eläkepolitiikka on ollut luvattoman poukkoilevaa. Edellinen eläkeuudistus on ollut voimassa vasta vuodesta 2005.
Ex-pääministeri Matti Vanhasen (kesk.) muutamaa vuotta myöhemmin tekemä uudistusehdotus puolestaan karahti kiville. Siitä lähtien asia on ollut työmarkkinajärjestöjen käsissä.
Valtiovarainministeriön viime syksynä laatima raportti eläkeuudistuksesta arvioi, että pienellä viilauksella on mahdollista saada kestävä eläkeratkaisu. Suurta draamaa ja vitkuttelua ei siten tarvittaisi.
Eläkeratkaisun viipyminen kummastuttaa. Periaatteessa ratkaisu on puhdasta matematiikkaa. Pitää vain sopia, mitkä ovat vanhuuseläkkeen ikärajat, työeläkemaksujen suuruus ja eläkekarttumat. Siitä vaikeudet kuitenkin alkavat.
Edellisessä eläkeratkaisussa oli kaksi keskeistä elementtiä: joustava vanhuuseläkkeen ikäraja 63–68 vuotta ja superkarttuma. Nyt tarjotaan ikärajoja 65–70 vuotta pienellä lykkäyskorotuksella. Poliittisesti tukalia asioita ovat yhä eläkeikä, työttömyysturvan lisäpäivien rajoittaminen, joustot ja oikeudenmukaisuus. Ikuinen kiista ruumiillista ja henkistä työtä tekevien työuran pituudesta on samoin ratkaisematta.
Järjestöiltä kaivataan nyt ryhtiä ja rehtiä asennetta. Tulevan eläkeratkaisun pitää vastata myös pienten ikäluokkien eläketurvaan. On kohtuutonta, jos nuoret joutuvat maksamaan suurempia eläkemaksuja, tekemään pitempään töitä, mutta tyytymään nykyistä järjestelmää heikompiin ehtoihin.
Kyseessä on merkittävä, vuosikymmeniksi vaikuttava sosiaalipoliittinen ratkaisu. Siksi on outoa, että eläkelaeista päättävän eduskunnan tehtäväksi on jäänyt katsoa sivusta, kun järjestöt sopivat.
Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että työuria pitää pidentää. Muuten julkisen talouden taakka ja kestävyysvaje ylittävät kantokyvyn. Eläkeratkaisu on tässä keskeisessä osassa. Työelämän laatukysymyksistä on puhuttu paljon, mutta pienin tuloksin. Ikäjohtamista ei ole päästy edes kokeilemaan, sillä varttuneet työntekijät on jo aikaa sitten siivottu pois työpaikoilta.
Hallitus suhtautuu oudon pitkämielisesti työmarkkinajärjestöjen jahkailuun. Eläkeratkaisussa kaikki palaset ovat pöydällä ja vaihtoehdot ovat selvillä. Ei olisi kohtuutonta vaatia, että hallitus panee ratkaisulle selkeän takarajan tai ottaa asian omiin käsiinsä.
Pääkirjoitus