Kerääntyykö sinulle työpaikkasi tympeimmät hommat? Joudutko leipuriksi joka kerta, kun joku sukulaisista täyttää vuosia? Teetkö aina kaiken, mitä sinulta pyydetään? Jos vastasit kyllä, ongelmasi voi olla liiallinen kiltteys -- se, ettet yksinkertaisesti pysty sanomaan muiden vaatimuksiin ei.
"Kiltteys ei ole pelkästään hyvä asia", diakonissa Ulla Junttila painottaa.
Junttila toimii toisena vetäjänä Kiimingin seurakunnassa pyörivässä kasvuryhmässä, jonka osallistujat pitävät itseään liian kiltteinä. Ryhmäläiset keskustelevat ongelmastaan parin viikon välein työkalunaan kirjailija Anna-Liisa Valtavaaran teos Kiltteydestä kipeät.
"Onko täällä kilttejä lapsia?"
Pieneen kahvilaan kokoontunut noin kymmenhenkinen ryhmä selittää, että kiltteys on kulkenut heidän mukanaan koko eliniän. Heidän lapsuudenkotinsa oli sellainen, että siellä pärjäsi parhaiten olemalla mahdollisimman kiltti. Ei ollut muiden tiellä, teki mitä sanottiin ja oli mahdollisimman huomaamaton.
Tiina kertoo, että lapsuudessa alkaneesta kiltteydestä ei päässyt enää irti, vaan se "jäi päälle" ja siitä tuli eräänlainen selviytymiskeino. Siitä lähtien aina on tullut joku, joka on pyytänyt tai vaatinut tekemään jotakin. Ryhmäläiset kutsuvat näitä ihmisiä kiltistäjiksi.
"Sitä on kuin kaukosäädin. Tekee, mitä kiltistäjät käskevät", Raija kuvaa.
"Itse saattaa olla asioista eri mieltä, mutta ei pysty sanomaan sitä", Seija puolestaan jatkaa.
Ryhmän mielestä kiltteys on osa suomalaisen yhteiskunnan arkea. Jopa joulupukki kysyy, onko täällä kilttejä lapsia.
"Se tarkoittaa sitä, että onko täällä nujerrettuja ja alistettuja lapsia", Eero suomentaa.
Muiden ehdoilla elämistä
Liian kiltteinä itseään pitävät kertovat, että jopa vuosikymmeniä jatkunut muiden tahtoon alistuminen on saanut heidät eräällä tapaa kadottamaan itsensä. Omia haluja ja tarpeita ei enää tunnista, kun on ikänsä toiminut muiden ehdoilla.
"Me on opittu elämään liikaa toisille", keskustelijat tiivistävät tuntojaan.
Heidän mukaansa kiltteys on tehnyt elämän harmaammaksi ja rajoittanut sitä. "Kunnianhimo on kadonnut kokonaan", Heidi selittää.
Liian kilttien sisimpään on vuosien saatossa kasaantunut pahaa oloa. Myös yksinäisyyttä, tyhjyyttä, eristäytymisen ja jopa vihan tunteita esiintyy.
"Me kiltit olemme loppujen lopuksi kaikkein vihaisimpia. Vihaisia kiltistäjille, kaikille jotka käyttävät hyväksi. Vihaisia itsellekin", Anja selittää.
Pienin askelin parempaan
Kasvupiiriläisten toiveena on saada ongelma jonain päivänä paremmin hallintaan. He uskovat, että paraneminen lähtee anteeksiannosta. On annettava anteeksi itselleen ja kiltistäjille. Kokonaan he eivät silti arvele kiltteydestä eroon pääsevänsä.
"Jos sitä voisi vaikka pikku hiljaa parantua vääränlaisesta kilttiydestä. Jos osaisi panna vähän hanttiinkin, eikä tekisi ihan kaikkea, mitä pyydetään", Leena haaveilee. Puolensa pitäminen ei ole kuitenkaan helppoa, kun on aina antanut periksi.
"Olen pakottanut itseni sanomaan, että minä en ehkä mitenkään kerkiä. Se ei ole ollut vielä kovin jyrkkä ei, mutta askel parempaan suuntaan", Anja kertoo taistelustaan.
"Aiemmin en koskaan uskaltanut lähteä minnekään tai ostaa itselleni vaatteita, kun muut tarvitsivat niitä mielestäni minua enemmän. Nyt olen tietoisesti mennyt ostamaan vaatteita ja lähtenyt kotoa. Pienin askelin olen osoittanut, että minäkin olen olemassa", Sirpa kuvaa.
Liisa puolestaan sanoo jo kuta kuinkin parantuneensa ongelmastaan. Häntä kuitenkin mietityttää se, onko kiltteys jättänyt näkymättömiä jälkiä.
"Onko meidän elämästämme jäänyt samanlaisia haavoja meidän lapsillemme", hän pohtii.
Ryhmäläisten nimet on muutettu.
