Ahdinko on taas tulossa. Ihmiset väsyvät, eivätkä jaksa tehdä työtä. Näin huutavat oman aikamme profeetat.
Tällä viikolla professori Juha Siltala julkaisi uuden kirjansa Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Kirjan sanoma kuulosti tutulta. Edellisen kerran Suomi oli umpikujassa filosofi Pekka Himasen mielestä.
Molemmat viisaat ovat tulleet siihen tulokseen, että ihmiset uupuvat ja heistä tulisi välittää enemmän. Voi olla, että samanlaisen ajatuksen olisi voinut laukoa myös savujokinen tukkijätkä. Ihan ilmaiseksi.
Mutta oikeasta asiasta puhutaan. Työstä ja kiireestä on melkein yhtä kiva nurista kuin sairauksista ja lääkkeistä.
Koska Siltalalle ja Himaselle varmasti maksetaan hyvin, lienee syytä kerrata, mitä he nurisevat.
Juha Siltala on räväkkä mutta kuuluisa vaikeasta kielestään. Hänen mukaansa työelämän hyvää kehitystä kesti 200 vuotta eli Ranskan vallankumouksesta 1990-luvulle saakka. Varsinkin kapitalismi paransi työntekijän asemaa, eli vapautti työntekijät työnantajan otteesta. Työsopimuksella alaiset myivät pomolleen vain rajatun työajan ja ostivat runsaasti vapaa-aikaa.
1990-luvulta lähtien on ollut toisin. Kun pääoma liikkuu vapaasti, työntekijät ovat jälleen talutusnuorassa. Heidät ahdetaan takaisin orjan asemaan.
Siltalan mielestä ammattiyhdistysliikkeen voima vähenee. Potkujen pelossa ihminen luopuu vastarinnasta ja kuluttaa itsensä vapaaehtoisesti loppuun.
Jos oikein ymmärrän Siltalaa, kapitalismista oli aluksi hyötyä sitten haittaa.
Entäpä toinen viisas, Pekka Himanen? Hänkin mainitsee 1990-luvun käännekohdaksi. Nyt Suomen täytyy taistella, jotta hyvinvointi säilyy.
Himanen nostaa Suomen arvoon arvaamattomaan: jos suomalainen tietoyhteiskunta ei säily hyvinvoivana, muut maat luulevat, että hyvinvointi ja tietoyhteiskunta eivät sovi yhteen.
Luulenpa, että amerikkalainen sanoisi tähän, että missä sellainen Suomi sijaitsee.
Himanen uskoo, että työpaikat eivät katoa ulkomaille, jos me keskitymme "korkeaan osaamiseen ja elämänlaatua parantavaan palvelutyöhön".
Samoja sanoja kahdesta eri suusta, hieman eri kulmista.
Tavalliselle työntekijälle tai työttömälle viisaiden sanat jäävät etäisiksi. Varsinkin kun sekä Siltala että Himanen käyttävät sanahirviötä uusliberalismi. He vastustavat sitä. Se onkin helppoa, sillä uusliberalismia ei kannata kukaan.
Siltalan mukaan uusliberalismi unohtaa työntekijöiden hyvinvoinnin, koska siinä keskitytään tulokseen ja asiakkaisiin. Himasen mielestä uusliberalistisessa yhteiskunnassa unohdetaan heikot ihmiset.
Termin keksivät brittiläiset vasemmistolehdet Margaret Thatcherin konservatiivisesta politiikasta. Myös Ronald Reagan leimattiin uusliberaaliksi. Sittemmin termiä on käytetty kaikesta, mikä ei ole vasemmistolaista politiikkaa.
Onko siis keskustan ja demareiden vetämä Suomen politiikka viisaiden mielestä samanlaista kuin Thatcherin ja Reaganin? Onko se sitten uusliberalismia vai konservatismia?
Savukoskinen tukkijätkä ilmaisisi tämän sanomalla, että samanlaisia ketkuja ne kaikki päättäjät ovat. Kaikki ymmärtäisivät.