Mitä syvempi metsäoja, sitä enemmän se kuormittaa valuma-alueen vesistöä. Kuormituksen määrän kasvu johtuu siitä, että syvempien ojien kaivaminen paljastaa matalampaan ojaan verrattuna enemmän maapintaa, joka altistuu veden aiheuttamalle eroosiolle, erikoistutkija Hannu Hökkä Luonnonvarakeskus Luken Oulun toimipaikasta kertoo.
– Kun pintavalunta pääsee vaikuttamaan paljastettuun maan pintaan, maa-aines lähtee veden mukana liikkeelle ja kulkeutuu vesistöihin.
Ojituksen aiheuttamat kiintoainepäästöt kuormittavat vesistöjä jopa enemmän kuin vanhojen ojitusalueiden ravinnepäästöt, joiden on havaittu olevan merkittävästi suurempia kuin aiemmin on arvioitu.
Metsätalouden piirissä ravinnepäästöt ovat olleet viime aikoina keskustelun keskiössä kiintoainepäästöjen sijaan.
Kiintoainetta ovat pintaveden mukana vesistöihin kulkeutuva hienojakoinen kivennäismaa-aines sekä eloperäinen aines ja turve.
– Kiintoaine näkyy veden sameutena, Hökkä havainnollistaa.
Esimerkiksi Oulujoen–Iijoen vesienhoitoalueella metsätalouden aiheuttaman kiintoainekuormituksen lisän on arvioitu olevan lähes yhtä suurta kuin kiintoaineen luontainen taustakuorma.
Kiintoainepäästöjä syntyy maanmuokkauksen tai ojien kaivun yhteydessä. Mitä hienojakoisempaa kiintoaine on, sitä kauemmas se kulkeutuu veden mukana.
Sameuden lisäksi kiintoaine laskeutuessaan mataloittaa kohdevesistöä.
– Virtavesissä se tukkii sorakoita, jotka ovat tärkeitä lohikalojen lisääntymisalueita, Hökkä toteaa.
Kun vanha mataloitunut oja perataan, paljastuu ojan luiskista ja pohjasta maa-ainesta, joka on altis eroosiolle. Vesi sieppaa mukaansa kiintoainesta, jota kasvillisuus ei enää sido.
Kiintoainekuormitusta on Hökän mukaan pyritty hallitsemaan eri menetelmin, mutta vajavaisin tuloksin. Esimerkiksi lietekuoppa on todettu tuoreessa väitöstutkimuksessa ennemminkin kuormituslähteeksi, kuin kuormituksen vähentäjäksi.
Laskeutusaltaidenkin kyky kerätä hienojakoista kiintoaineista on heikko.
Pintavalutuskenttä olisi tehokas, mutta sitä ei voida rakentaa jokaiseen ojituskohteeseen, koska sopivaa aluetta ei ole.
Viime aikaisten tutkimusten mukaan runsas puusto voi haihdunnallaan ja latvusten kasvulla pitää kuivatuksen kunnossa, vaikka ojat olisivat huonokuntoisia.
– Näissä tilanteissa ojia ei olisi tarvetta perata, Hökkä sanoo.
Kunnostusala onkin viime vuosina ollut vähenemään päin.
Hökkä ihmettelee sitä, että viime aikoina etenkin yksityisten mailla on alettu kaivamaan syvempiä ojia kuin mitä metsänhoitosuositukset edellyttävät.
– Syville ojille ei ole mitään metsätaloudellista perustetta.
Syvät ojat eivät edistä puiden kasvua, mutta lisäävät kuormitusta. Hökkä huomauttaa, että syvät ojat hankaloittavat myös ihmisten ja eläinten liikkumista sekä puunkorjuuta.
– Helpoin ja nopein tapa vähentää kunnostusojituksen vesistökuormitusta on alentaa kaivusyvyyttä, Hökkä korostaa.
Metsähallituksen ohjeistus ojien syvyydestä on yksityismaita maltillisempi.
– Ei ole olemassa mitään syytä, miksi yksityismailla puun kasvatus vaatisi 20–30 senttiä syvemmän ojan kuin valtion mailla.
Hökän mukaan kaivamista pitäisi myös suunnitella tarkemmin ojakohtaisesti. Kunnostamalla vain tukkeutuneet ojat säästetään kaivukustannuksissa ja vähennetään vesistökuormaa sen sijaan, että nykykäytännön mukaisesti säästetään suunnittelukustannuksissa ja laitetaan tarpeettomilla perkauksilla koko alue niin sanotusti "kerralla kuntoon".
– Kaikkia ojia ei ole tarvetta kunnostaa.
Vaikka ojitusala on pienentynyt, se ei välttämättä näy kiintoainekuormituksen vähenemisenä, koska kuormittava pinta-ala ojametriä kohti on kasvanut entistä syvempien ojien vuoksi.
Hökkä summaa, että ojituksen muutoksilla ei olisi vaikutusta suopuuston kasvuun, jonka vuoksi ojia ylipäätään metsiin kaivetaan.
MTK:n metsäjohtaja: Toimintatapoja muutettava
Kun uutta tutkittua tietoa kertyy, myös metsätalouden toimintatavat muuttuvat, metsäjohtaja Juha Hakkarainen MTK Metsästä sanoo.
Hakkaraisen mukaan Luken erikoistutkijan Hannu Hökän esille nostamat kysymykset suometsien ojituksista ovat tulossa käytännöksi myös yksityismetsätaloudessa.
– Kun tutkittua tietoa tulee lisää, pitää kehittää menetelmiä ja osaamista, olipa kyse sitten ravinne-, kiintoaine tai hiilidioksidipäästöistä.
Ojien syvyyteen kiinnitetään Hakkaraisen mukaan jatkossa entistä enemmän huomiota.
– Sitäkin pitää miettiä, tarvitaanko ojia ollenkaan.
Myös laskeutusaltaiden teossa pitää huolehtia siitä, ettei niistä lähde ravinne- ja kiintoainepäästöjä.
Esille käytännön metsätaloudessa ovat nousemassa myös ennallistaminen ja jatkuva kasvatus.
– Osalle soita jatkuva kasvatus on hyvä ratkaisu, puiden haihdutus riittää kuivatukseen. Se vaikuttaa ojitustarpeeseen.
Erilaisissa suotyypeissä pätevät erilaiset ratkaisut.
– Ei ole yhtä konseptia, vaan mennään enemmän suotyyppikohtaisesti, Hakkarainen toteaa.
Ojittamisessa on kyse myös kustannuksista.
– Miksi tehdä ojituksia, jos niitä ei tarvita.
Hakkarainenkin painottaa suunnittelun tärkeyttä. Sen pitää näkyä myös lakiperusteisessa kannustinjärjestelmässä, jota ollaan uudistamassa.
– Kannustimia pitää ohjata siihen suuntaan, että suunnittelu tehdään laadukkaasti.
Suomen tuottavasta metsäpinta-alasta 25 prosenttia on suometsiä. Esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaalla niitä on runsaasti. MTK Metsä ja Tapio ovat viime syksynä käyneet kouluttamassa alueen metsäväkeä asiassa.
– Osaamista tarvitaan, Hakkarainen korostaa.
Vesiensuojelun johtava asiantuntija Samuli Joensuu Tapio Oy:stä toteaa, että ojitusten suunnittelu sujuu nykytekniikalla entistä paremmin, mikä vähentää selvästi kiintoainekuormitusta.
Laskeutusaltaiden tehoa on myös pystytty parantamaan. Tehoa parantavat etenkin putkipadotukset.
Ojitusratkaisuja optimoidaan Joensuun mukaan mahdollisimman maaperäkohtaisesti.
Aiheesta väitellyt Joensuu on havainnut, ettei ojasyvyys ole varsinaisesti kasvanut.