SDP:n puheenjohtajan Jutta Urpilaisen verkkopäiväkirjan toteamus, jonka mukaan alle 3000 euroa kuussa ansaitseva on pienituloinen, teki kerralla kaksi asiaa selväksi. Ensiksi Urpilainen on paitsi rehellinen poliitikko myös perin rehellinen demari. Tähän mennessä minkään puolueen edustaja ei ole selkeillä euroilla määritellyt pieni- ja suurituloisia. Siitä huolimatta etenkin vaalikampanjoissa kummastakin tuloryhmästä puhutaan paatoksella.
Toiseksi Urpilaisen heitto paljasti, miten kauas demarit ovat kansanliikkeenä ajautuneet niistä ihanteista, joita puolueella oli perustamisensa hetkinä 110 vuotta sitten Turussa. Puolue järjestäytyi nimenomaan palkansaajien, heikkojen ja vähävaraisten puolustajaksi. Se koetti heti ensimmäisinä vuosinaan kohentaa terveydenhuoltoa ja kansalaisten peruskoulutusta.
Ensimmäisille demareille oli selvää, kuka on köyhä, kuka pienituloinen ja kuka tarvitsi eniten apua.
Vaan ei ole enää. SDP:stä tuli vuosien saatossa valtionhoitajapuolue, jonka riveistä lahjakkaimmat ja uutterimmat nousivat politiikan, talouden, virkakoneiston ja kulttuurin huipulle. Kolme tuhatta euroa kuussa on suurimmalle osalle Suomen köyhistä kaikkien unelmien täyttymys. Se on palkkataso, joka kuuluu perinteisessä mielessä määritellen porvarillistuneelle keskiluokalle.
SDP on hyvää vauhtia menettämässä olemisensa tarkoituksen. Puolue ei puhuttele enää köyhiä, mutta ei vielä rikkaitakaan. Siitä voi hyvin tulla kilpailukykyyn vannovan, globalisoituneen markkinatalouden ensimmäinen todella suuri poliittinen ruumis.
Ja samalla todiste, että rehellisyydestä on politiikassa myös harmia.