Afganistanin vuoristossa laajakaistayhteydet lienevät harvassa.
Jossain varmasti silti istuu taleban-liikkeen tiedustelumies kahlaamassa läpi niitä 90 000 amerikkalaista dokumenttia, jotka Wikileaksin kautta ilmestyivät internetiin kaikkien nähtäväksi.
Jos ei muuta, ne antavat talebaneille korvaamatonta tietoa vihollisen ajattelutavasta ja siitä, mikä kaikissa sodissa on oleellista: on hyvä tietää, mitä vastapuoli tietää.
Jossain myös ihmisoikeusjärjestöt jo perkaavat aineistoa läpi löytääkseen aiheita syyttää amerikkalaisia ja brittejä sotarikoksista.
Aineksia löytyy, sillä Afganistanin tapainen sota likaa väistämättä kaikkien kädet.
Jossain taas Yhdysvaltain armeija kahlaa samaa kasaa läpi saadakseen selville, mitä siitä vihollinen saa selville.
Huoli sotilaiden ja siviilien turvallisuuden vaarantumisesta on aito, sillä tieto jonkun yhteistyöstä länsijoukkojen kanssa on maassa omiaan huomattavasti lyhentämään odotettavissa olevaa elinikää.
Wikileaksin saama valtava tietovuoto on internetajan mediahistorian merkkipaaluja.
Joskus vielä tehdään elokuvia kaiken takana olevasta omituisesta henkilöhahmosta, Julian Assangesta, joka kuvausten perusteella näyttää jonkinlaiselta nettiajan Robin Hoodilta tai vaeltavalta aaveelta.
Aivan samoin kuin on tehty elokuvia Watergate-vuodosta ja Vietnamin sotaa koskeneista "Pentagonin papereista".
Mutta sitä ennen on nähtävä, mihin vuoto johtaa.
Sopii yhä toivoa, että se johtaisi keskusteluun Afganistanin sodasta, ei sitä koskevasta vuodosta.
Sillä jos tämä sota oli lännelle voitettavissa, se aika oli joskus kauan sitten, operaation alkuvaiheissa. Enää jäljellä on vain valikoima eriasteisia epäonnistumisia.
Erikoinen piirre toki on se, että tämä sota ei ole myöskään hävittävissä, jos asia mitataan maassa pysymisellä. Ei vastapuolen konsteilla tukikohtia valloiteta.
Silloin jäljelle jää juuri se, mitä maassa on meneillään. Loputon surkeus. Siinä menossa lännen tiimalasi tyhjenee, talebanien täyttyy. Voittaja on se, jolla on aikaa odottaa.
Lännellä ei ole. Hollantilaiset juuri häipyivät maasta, hallituskriisin hinnalla. Kovasti tulessa olleet kanadalaiset ovat lähtöaikeissa ensi vuonna.
Eikä Yhdysvallatkaan presidenttinsä mukaan montaa vuotta aio maassa olla, vaikka juuri nyt joukkoja lisätään.
Jos nämä joukot todella lähtevät, mitä jää jäljelle? Vuoden sisään siitä koko maa on talebanien käsissä.
Seuraako siitä kansainvälisen terrorismin uusi aalto, onko se alku kiihkoislamilaiselle kalifaatille, johtaako se Pakistanin vyöryttämiseen islamistien käsiin, vai unohtuuko vain koko paikka?
Ei voi tietää. Jokseenkin varmaa on, että vähäinen länsimaistunut sivistyneistö, nykyinen hallintokoneisto ja kaikki pääkaupungin koulutetut naiset ovat vaarassa, sillä tällaisten vuosien jälkeen valta ei vaihdu ilman kostoja ja puhdistuksia.
Silloin mitataan länsiliittouman vastuu. Sillä vieraat sotilaat voivat lähteä kun heidän taistelunsa poliittinen hinta kotona käy liian kalliiksi, paikallinen väestö ei voi.
Mitä on tarjota kaikille niille, jotka ottivat tosissaan puheet uudesta yhteiskunnasta tai edes niille, jotka omaa etuaan laskien ovat tehneet yhteistyötä?
Olisi moraalitonta lähteä maasta tarjoamatta tuhansia ja taas tuhansia turvapaikkoja niille afganistanilaisille, jotka luottivat lupauksiin.
Mutta tietäen maahanmuuttokeskustelun nykyisen sävyn jokseenkin kaikissa kyseeseen tulevissa maissa - Suomi mukaan lukien - se on utopiaa.
Kun länsi lähtee ja jäljelle jäävä kelvoton hallinto romahtaa, Kabulin jalkapallokenttää tarvitaan taas teloituksiin kuten edellisellä talebanien valtakaudella. Silloin kukaan ulkopuolella ei välittänyt mitään.
Jatkossa erona voi olla, että paikan päällä kiertelevä miehittämätön lennokki lähettää tapahtumista suoraa videokuvaa Yhdysvaltoihin ja ampuu ohjuksen silloin tällöin.
Omituinen maa. Siellä ovat päätään puskeneet vuoreen brittiläinen imperiumi, Neuvostoliitto ja nyt Nato. Tällä menolla seuraavina ovat vuorossa kiinalaiset, aikanaan.