Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksukäytäntöjen uudistus on tarpeen panna toimeen viivyttelemättä ja rehottavasta eriarvoisuudesta on päästävä pikaisesti eroon.
Sosiaali- ja terveydenhuollon maksupolitiikkaa arvioineen selvitysmiehen Raimo Jämsénin havainnot ovat korutonta luettavaa. Monella kansalaisella on ollut tunne, että erilaisten maksujen kanssa "pelaaminen" on outoa ja hankalaa puuhaa. Harvalla jos kellään on kuitenkaan ollut aavistusta siitä, kuinka sekava ja kummallinen koko järjestelmä tosiasiassa on.
Ei riitä, että jokainen kunta näyttää tulkitsevan ohjeita omien nuottiensa mukaan. Jopa saman kunnan sisällä saatetaan kohdella kansalaisia eri tavoin. Yleinen linja näyttää joka tapauksessa olevan, että kunnat keräävät maksuja lain sallimissa ylärajoissa, ja väliin mennään vielä senkin yli.
Sairaskulukaton tarkkailu saattaa perustua jopa pahvilaatikossa tuotavien lappujen ja kuittien erittelyyn, mikä on sekä kallista että työlästä.
On hämmästyttävää, että asiaan ollaan puuttumassa vasta nyt. Tehdyn arvion taustalla on hallituksen vuodentakainen päätös siitä, että asiakasmaksuja ja maksukattoja koskevat säännökset uudistetaan. Toistaiseksi on kuitenkin tehty vasta yhden selvitysmiehen arvio. Siitä eteenpäin pääsy vaatii uuden hallituksen päätöksen ja uuden laajapohjaisen toimikunnan. Toisin sanoen asia pitäisi kirjata hallitusohjelmaan.
Niin toivottavasti tapahtuu, mutta mihinkään ei pääse siitä, että sosiaali- ja terveysministeriö olisi voinut olla asiassa liikkeellä jo paljon aikaisemmin. Maksupolitiikan arvioinnin pitäisi kuulua ministeriön leipätyöhön ilman, että vasta erillisen selvityksen jälkeen havaitaan koko systeemin karanneen käsistä ja vaativan pikaista täysremonttia.
Kansalaisten yhdenvertaisen kohtelu on Suomessa kaiken julkisen toiminnan lähtökohtana. Sosiaali- ja terveydenhuollon maksuissa tämä tarkoittaa muun muassa sitä, ettei kunnat saa sooloilla omien tulkintojensa mukaan. Liikkuminen lain ylärajoilla voi olla kuntien näkökulmasta ymmärrettävää, mutta kansalaisten kannalta se maistuu joustamattomuudelta ja jopa keinottelulta.
Maksukattojen täyttymisen tarkkailu vie 70-80 hengen työpanoksen ja vapaakortin käsittelykustannukset menevät yli sadan euron korttia kohden. Tällä työpanoksella ja näillä kustannuksella olisi sairaanhoitopiireissä varmasti muutakin käyttöä.
Selvitysmies Jämsén asettaa tavoitteeksi sähköisen, reaaliaikaisen maksukattorekisterin. Se voisi kuitenkin olla toiminnassa aikaisintaan vuonna 2007. Teknisesti työ ei voi viedä näin paljon aikaa. Kyse onkin politiikasta; järjestelmän perkaamiseen on varattu käytännössä koko seuraava hallituskausi. Aikataulu on pitkä ja sen pitäisi voida olla tiivistettävissä.
Suomalaiset maksavat jo nyt itse terveydenhuollosta suhteellisesti enemmän kuin useimpien muiden OECD-maiden kansalaiset. Sen takia maksujen nostoa vielä nykyistäkin korkeammalle ei voida hyväksyä, vaikka esimerkiksi Kuntaliitto tätä toivookin. Toisaalta maksujen oleellinen alentaminenkaan ei liene realistista. On kohtuullista yrittää pysyä pysyä nykytasossa.
Maailman terveysjärjestön WHO:n vertailuissa Suomi on sijoittunut paljon huonommin kuin täällä on haluttu uskoa. Terveydenhuolto on myös Suomessa kalliimpaa kuin muissa vastaavissa maissa. Maksupolitiikan sekavuus on yksi lisäosoitus siitä, että perusteellisen uudelleenarvioinnin tarpeessa on koko järjestelmä, eivätkä vain tietyt osat siitä.