Opiskelu lukiossa on kaukana ilmaisesta, sillä oppilailla voi mennä oppikirjoihin satoja euroja vuodessa. Koulut voivat vaikuttaa siihen, että kirjakulut jäisivät nykyistä pienemmiksi.
Suomessa oppikirjoja tekee tätä nykyä puolenkymmentä kustantajaa. Virallisia markkinaosuuksia ei alalla huudella julki, mutta suurimmaksi tiedetään WSOY, jota seuraavat Otava, Tammi ja Edita. Asetelman perusteella voisi kuvitella, että alalla toimisi kunnon hintakilpailu koulujen ja koululaisten eduksi. Kun lukuvuosi taas alkaa, etenkin moni lukiolainen vanhempineen on kuitenkin valmis tekemään aivan päinvastaisen päätelmän.
Lukion aloittava oppilas voi pahimmillaan joutua pulittamaan ensimmäisen vuoden aikana oppikirjoista 500-600 euroa. Koska jotkin kirjoista ovat käytössä koko lukion ajan, toisen ja kolmannen vuoden menot ovat hiukan pienemmät. Silti lukioajan kirjakustannukset voivat nousta jopa 1 500 euroon. Jos samassa perheessä on useampi lukiolainen, summa on tietysti vielä kovempi. Ei olekaan ihme, että monessa kodissa joudutaan tähän aikaan todella miettimään, millä rahoilla kirjat hankitaan.
Suomalaiset oppikirjat ovat tätä nykyä asiantuntevasti ja mukaansa tempaavasti laadittuja, värikkäitä ja informatiivisia. Siinä kustantajien keskinäinen kilpailu näyttää toimivan. Epäilemättä esimerkiksi hyvän historian tai maantiedon oppikirjan teko kaikkine kuvitus- ja kirjoittajakustannuksineen on myös kohtalaisen kallista. Tästä huolimatta suomalaisten oppikirjojen hintoja ei voi kuin äimistellä. On tolkutonta, että esimerkiksi lukion äidinkielen kirjojen hinta voi nousta 130 euroon tai historian kursseilla tarvittavien kirjojen hinta 160 euroon. Uskoisi lukion oppimäärien mahtuvan hiukan edullisempiinkin paketteihin.
Koska kirjankustannus on voittoperiaatteeseen perustuvaa liiketoimintaa, kustantajat pyrkivät luonnollisesti ottamaan myös oppikirjoistaan niin kovan hinnan kuin mahdollista. Kyseenalaisia on kuitenkin osa niistä keinoista, joilla myyntiä pyritään kasvattamaan. Esimerkiksi lukion kurssimuotoisuus on tuonut mukanaan sen piirteen, että kirjoista on ryhdytty tekemään kurssikohtaisia. Niinpä yhdeksän kurssia äidinkieltä voi merkitä yhtä käsikirjaa ja yhdeksään painettua harjoitusvihkoa.
Samoin kustantajat tekevät kirjoihin hanakasti muutoksia, joista osa vaikuttaa lähinnä verukkeilta saada entiset kirjat näyttämään vanhentuneilta. Kuitenkin pienet tietojen päivitykset vaikkapa historian tai maantiedon oppikirjoissa voi aivan hyvin jättää opettajien valistuneisuuden varaan. Matematiikan tai fysiikan perustotuudet taas ovat sen verran pysyvää laatua, että oppikirjojenkin uskoisi kestävän aikaa nykyistä paremmin.
Osa samaa lieveilmiötä ovat sivujen tai tehtävien numeroinnin muutokset, jotka vaikeuttavat erilaisten painosten käyttöä. Siksi opettajatkin suosittelevat herkästi hankkimaan uusimman painoksen.
Terve vastailmiö kirjojen koville hinnoille on se, että oppilaat hankkivat aiempaa innokkaammin kirjansa käytettyinä joko toisilta lukiolaisilta tai niistä kirjakaupoista, jotka ovat aloittaneet käytettyjen kirjojen välittämisen.
Suotavaa myös olisi, että opettajat katsoisivat nykyistä laajemmin asiaa myös oppilaiden näkökulmasta. Opettajat voivat omilla ratkaisuillaan vaikuttaa siihen, kuinka kalliiksi lukion käynti tulee. Kirjankustantajien bisneksenteon apuvoimiksi opettajien ei pidä lähteä.