Suomalaiset lapset ja nuoret ovat tutkitusti lihavampia ja huonokuntoisempia kuin koskaan. He myös kärsivät tuki- ja liikuntaelinoireista enemmän kuin koskaan.
Samaan aikaan he tutkitusti harrastavat urheiluseuratoimintaa ja omaehtoista liikuntaa enemmän kuin koskaan.
Kansallisen liikuntatutkimuksen 2009-2010 mukaan urheilu on edelleen suosituin 3-18-vuotiaiden harrastus: 92 prosenttia suomalaisista lapsista ja nuorista harrastaa liikuntaa.
Miten sitten voi olla mahdollista, että lapsemme ja nuoremme ovat rapakuntoisia ja lihavia, vaikka harrastavat noinkin aktiivisesti liikuntaa?
Väitän, että kysymys on siitä, mitä tutkitaan ja miten tutkimuksiin osallistuvat kansakuntamme toivot kysymyksiin vastaavat tai osaavat vastata.
Urheiluseuratoimintaa varmasti harrastetaan enemmän kuin ennen, onhan lajeja ja seuroja joka lähtöön. Lapset, nuoret ja vanhemmat kertovat niin kuin asiat ovat; nuoremme kuuluvat seuroihin ja toimivat niissä aktiivisesti. Omasta ja vanhempien mielestä he harrastavat säännöllistä liikuntaa.
Kertomatta jää, kun ei kerran kysytä, muun muassa se, että harjoituksia on tunti pari viikossa ja pellavapäät viedään harjoituksiin autolla ja haetaan autolla kotiin. Niinpä edelleen tutkittu fakta on, että tosiasiassa vain 10 prosenttia yhdeksäsluokkalaista harrastaa riittävästi liikuntaa.
Toisin oli ennen.
Silloin nuoriso pelasi ja rehasi iltakaudet kaikenmaailman pelejä pihalla. Heillä ei ollut muutakaan tekemistä. Kun kotiin palattiin illan pimetessä, jokaisen pää oli hiestä märkä. Riittävään liikuntaan ei tarvittu seuratoimintaa.
Vanhoina hyvinä aikoina aktiivisesti urheilevat nuoret treenasivat useammin ja treeneihin vintattiin kilomerikaupalla pyörällä kesät talvet. Oli harvinaista ja melkein häpeällistä, jos jotakuta kuskattiin autolla treeneihin.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan "alle kouluikäisen lapsen tulisi liikkua vähintään kaksi tuntia päivässä ja tätä vanhemman lapsen päivään tulisi sisältyä 1-2 tuntia fyysistä aktiivisuutta. Liikunnan tulisi olla mahdollisimman monipuolista ikä huomioiden ja tapahtua erilaisissa ympäristöissä että se kehittäisi myös motorisia taitoja."
Eihän tunti pari viikossa urheiluseuran harkoissa riitä tuohon alkuunkaan.
En syytä nuoriamme. Nykyajan lapsiin ja nuoriin kohdistuvat paineet ovat kovemmat kuin edellisellä sukupolvella.
Oletetaan, että lapsen ja nuoren pitäisi nukkua kymmenen tuntia ja aamu- ja iltatoimiin kuluu kaksi.
Jäljelle jää 12 tuntia, joista kuusi, seitsemän kuluu koulussa ja koulumatkalla. Jää neljä tai viisi tuntia. Läksyjen tekoon vierähtää niistä pari, mahdolliseen taideharrastuksen harjoitteluun vaikkapa yksi. Tahti on ihmisen alulle kohtuuttoman kova, jos se ainoa päivän vapaa hetki pitäisi joka päivä pyhittää kokonaan liikunnalle.
Ja nyt on tietokoneet ja pelikonsolit, jotka vievät nuortemme aikaa. En millään tavalla vastusta tietokoneita, enkä sitä mitä kaikkea hauskaa ja hyödyllistä niillä voi tehdä. Mutta vanhoina hyvinä aikoina tietsikoita ei ollut, eikä telkkarissakaan ollut kuin yksi kanava.
Lihavista ja huonokuntoista lapsista kasvaa lihavia ja huonokuntoisia aikuisia. Ja se on paitsi ikävää myös kallista.
Kaikki tietävät, että iän karttuessa liikalihavuudesta seuraa nivelongelmia, korkeaa kolesterolia, diabetesta, sydämen- ja verenkiertoelimistön sairauksia, ja ennenaikainen kuolema.
Kaikki sen sijaan eivät varmaan tiedä, että liikalihavuus lisää myös merkittävästi riskiä sairastua dementiaan.
Tällä pelillä ei hyvä seuraa. Mikä siis lääkkeeksi?
Tulee mieleen, että koululiikuntaa on lisättävä. Siitähän on ollut puhetta. Paljonkin.