Epäilen, ettei Suomessa ole puhuttu näin paljon syömisestä sitten suurten nälkävuosien 1866-1868. Silloin maassa vallitsi nälänhätä.
Nyt ei ole nälkää eikä vilua. Siksi teeman esillä olo niin keskeisesti on omituista.
Tämän hetken keskustelu ei kuitenkaan nouse ravinnon määrästä vaan laadusta, etenkin siitä, mikä koulukunta tietää totuuden terveellisestä syömisestä. Valtaosa eri suuntausten seuraajista on hiljaisia mukana kulkijoita, mutta joukossa on myös melkoinen joukko omasta oikeassa olemisestaan vakuuttuneita julistajia.
Heidän pontevat todistuspuheenvuoronsa ja alttiit neuvonsa vatsa-, selkä-, vilustumis-, iho-, ruoansulatus-, verensokeri-, turvotus-, kolestroli-, mieliala- jne-vaivojen katoamisesta ovat tulleet monille tutuiksi.
Keskustelu on paikoin kiivasta. Maan riitaisimpia nettipalstoja eivät olekaan yksin ne sivustot, joissa keskustellaan maahanmuutosta tai monikulttuurisuudesta. Näkemysten esiintuonti on hämmästyttävän kärkevää myös niillä areenoilla, joissa eri ravitsemuskoulukuntien edustajat mittelevät voimiaan oppiensa terveellisyydestä ja eettisyydestä.
Esimerkiksi keskustelun ongelmista käy myös Wikipedian artikkeli, joka koskee vähähiilihydraattista ruokavaliota eli niin sanottua karppausta. Sivun ylläpitäjä on liittänyt artikkelin yläpuolelle huomautuksen, jonka mukaan teksti ei täytä nettitietosanakirjan laatuvaatimuksia: "Valtaosa artikkelista on epätietosanakirjamaista puolesta- vastaan -väittelyä. Artikkelin pitäisi ennemmin keskittyä tunnettujen faktojen kertomiseen."
Ylläpitäjän toiveen on mahdotonta toteutua. Ei faktoihin painottaminen artikkelia pelastaisi, koska osapuolten näkemykset teemaan liittyvistä faktoistakin menevät pahasti ristiin. Kummallakin osapuolella on vetää esiin kasa omaa kantaa tukevia tutkimuksia tai muita dokumentteja, joihin luotetaan kuin vuoreen.
Keskustelun kiihkeys on johtanut jo siihen, että osa ravitsemustutkijoista on lopettanut haastattelujen antamisen tiedotusvälineille. He eivät halua aggressiiviseen palautteeseen maalitauluiksi.
Vaikka valitun ruokavalion noudattamisessa voidaan olla tiukkoja, opista julistamisessa on kuitenkin tyylieroja. Suomen Akatemian terveyden tutkimuksen yksikön johtaja Mikael Fogelholm sanoi Kalevassa vuosi sitten, että nimenomaan alakarppaajat reagoivat ruokakeskusteluun aggressiivisesti, eivät esimerkiksi vegaanit.
Fogelholmin mukaan karppaus on yllättävän miesvoittoista, ja aggressiivisimmat alakarppaajat ovat miehiä.
Yksi tosiasia on, että ylivoimainen enemmistö suomalaisista on ravintokysymyksissä tieteellisestä näkökulmasta puhtaita diletantteja. Sitä ei keskusteluissa viljellyistä puheenvuoroista uskoisi, sen verran lujalla itseluottamuksella oman opin voitokkuutta todistellaan tieteelliseltä kuulostavin perusteluin.
Keskustelua vaivaa myös valtava yleistämisongelma, ajatus, että jos ruokavalioni on auttanut minua, se auttaa takuuvarmasti myös muita. Jos joku asettuu poikkiteloin minun näkemykseni kanssa, hän on vanhaan tietoon jumittunut lääke- tai elintarviketeollisuuden tai jonkin muun tahon sylikoira tai tai uhri muuten vain epärehellinen.
On oikein, että vanhat käsitykset haastetaan myös ravitsemuskysymyksissä. On kuitenkin vaikea käsittää, miksi juuri ruokakeskustelu nostaa niin voimakkaat tunteet pintaan. Mikä estää käymästä keskustelua vailla kiihkoilua?
Samoin ravintokysymyksiä soisi katsottavan vähän laajemminkin kuin oman olon ja navan ympäriltä, vaikka ne ymmärrettävästi ovat jokaista lähellä. Esimerkiksi: on tuskin ympäristölle vahingollisempaa suuntausta kuin se, että lännessä lihansyönti kasvaa yhä ja sama tapa omaksutaan myös kehitysmaissa.
Todennäköisesti tämä keskustelu ei koskaan rauhallisiin uomiin palaakaan. Kun arvot ja yhtenäiset kulttuurit jatkavat hajoamista kaikilla elämänalueilla, kuinka tilanne olisi ruoan kohdalla toisin.