Korostettakoon heti alkuun, etten moiti tyttärieni lapsuusajan päiväkodin henkilökuntaa, päinvastoin. Heillä oli ja on varmaan vieläkin kädet täynnä työtä vilkkaiden lasten parissa. He hoitivat tyttöjä tunnollisesti, aidon lämpimästi ja huolehtivasti. Kiitos tähän kuuluu kirjoittaa.
Mutta niin vain kävi aika kauan sitten, viisivuotiaan tyttäreni ollessa ensimmäisiä päiviään päiväkodissa, että en erään kerran löytänyt häntä pihassa remuavan lapsijoukon seasta kun menin häntä noutamaan.
Havaitsin pienen tytön lopulta kyyhöttämässä päiväkodin portaiden alla. Lapsen vilpitön ilo ja helpottuneisuus olivat sydäntä särkevä näky, kun hän juoksi syliini. Tyttö oli vetäytynyt vähin äänin piiloon muiden lasten salakavalaa tai peittelemätöntä pilkkaa, eristämistä ja kiusaa. Hän oli päiväkodin uusi tyttö, ja sai siksi tuta muiden julmuuden.
Aiemmin päivällä tyttöä oli heitetty jollakin lelulla päähän. Ehkä tahattoman täysosuman jälkeen samanikäinen heittäjä otti kaverinsa mukaansa ja meni itkun kanssa kertomaan ohjaajalle, kuinka tyttäreni oli heittänyt häntä samaisella lelulla päähän. Kuuliainen kaveri todisti tapahtumattoman tapahtuneeksi ja tytär sai harhautetulta ohjaajalta moitteet. Illan itkulle ei tarvinnut syitä hakea.
Olin ensimmäistä kertaa aikuisiässä kiusaamisen kanssa tekemisissä niin, että paneuduin ja samaistuin tosissani asiaan. Olin yhtä aikaa voimaton, vihainen ja surullinen. Pelkäsin että siihen saakka kiusaamiselta välttynyt tytär menee nyt sen takia sisältä rikki.
Onneksi tytär ei luovuttanut eikä vetäytynyt pysyvästi portaiden alle tai muuhunkaan piiloon. Päiväkodin tuen ja kenties oman vahvuutensa avulla hän löysi paikkansa ja sulautui sopivasti joukkoon. Mutta vielä kymmenen vuoden jälkeenkin hän muistaa julman kohtelun, eikä varmaan unohda surullista aikaa koskaan.
Monet muut lapset eivät selviä kiusaamisesta omin avuin. Ilman vanhempien ja opettajien puuttumista asiaan he ajautuvat kiusatuksi tulemisen kierteeseen. Kiusattuina he saavat sieluunsa vammoja, jotka vaativat hoitoa heti tai mahdollisesti vasta aikuisiällä. Eikä hoito välttämättä auta heitä. Äärimmäisissä tapauksissa koulukiusaaminen on johtanut uhrin itsemurhaan.
Vuoden takainen suomalaistutkimus osoittaa, että kahdeksanvuotiaana kiusaamisen uhriksi joutuneet tarvitsevat aikuisiässä mielenterveyspalveluita muita todennäköisemmin.
Edelleen tutkimuksissa on havaittu, että kahdeksanvuotiaana kiusatut tytöt tarvitseva psykiatrista sairaalahoitoa, psyykenlääkkeitä sekä masennus- ja ahdistuslääkkeitä selvästi todennäköisemmin kuin kiusaamiselta säästyneet tytöt.
Kahdeksanvuotiaana!
Uhrin asema on tietenkin surkein, mutta kiusaajakin kärsii. Tutkimusten mukaan kiusaaminen on vakava merkki suurentuneesta mielenterveysongelmien riskistä. Kiusaajatkin tarvitsevat aikuisena mielenterveyspalveluita muita enemmän.
Kiusaamisen kitkeminen lähtee kotoa ja vanhemmista. Lapsi ymmärtää, kun hänet autetaan ajattelemaan asiaa uhrin kannalta ja asettumaan hänen asemaansa.
Työn on jatkuttava koulussa. Nykyopettajat puuttuvat selkeisiin tapauksiin, mutta toivoa sopii, että he havaitsisivat vähäisetkin kiusaamisen merkit. Syrjään vetäytyvä lapsi ei välttämättä olekaan luonteeltaan hiljainen tarkkailija.
Saan olla iloinen etten ollut koulukiusattu. Pikemminkin kiusaaja, pahoin pelkään. Ainakin olin -- niin kuin monet muutkin -- kiusaamisen sallija, avustaja ja todennäköisesti lietsojakin.
Ponnistelemattakin mieleen tulee monta minulle häpeällistä ja surkeaa tapausta, joita ei voi kuin aikuisena pahoitella ja katua. Missä olivat empatiani, samaistumiskykyni, oikeudentajuni? Toivon, etten rikkonut mitään.
Voi olla myöhäistä, mutta lienee syytä pyytää anteeksi.