Ihmiskunnan historiassa kuusi vuosikymmentä on lyhyt aika, silmänräpäykseen verrattava. Lähihistoriaamme kuuluvat ajat, jolloin Suomen taivaalla jyrisivät kymmenettuhannet venäläiset pommikoneet. Ne saivat vastaansa vaihtelevan määrän ilmatorjuntaa, paikoin ei juuri lainkaan. Oulussa torjujina oli saksalaisia yksiköitä, mutta myös koulupoikia. Heillä ei aina ollut ammuksia tarpeeksi. Pommit särkivät ja polttivat kaupungista 70 taloa tyystin ja 900 kehnoon kuntoon. Monia niistä jouduttiin pian purkamaan. Noin 30 000 asukkaan Oulu koki suhteellisesti ottaen suuremmat pommitustuhot kuin yksikään toinen Suomen kaupunki.
Lapin keskus Rovaniemi meni sittemmin täysin raunioiksi, mutta sen hävittivät maatanassa liikkuneet saksalaiset.
Helsinkiläinen pelastusalan henkilö kertoi Yleisradion valtakunnallisessa lähetyksessä Suomen selvinneen helmikuun 1944 suurpommituksista vähin vaurioin, kun pääkaupungin turvana oli vahva ilmatorjunta. Sillä lailla. Yhä on ihmisiä, joiden Suomi päättyy Kehä kolmoseen. Eipä Yleisradiokaan juuri muiden kaupunkien kauhunhetkiin puuttunut kertoessaan laveasti helsinkiläisten 60 vuotta sitten läpi käymistä, sinänsä varmasti hirvittävistä pommikokemuksista. Kalevan lukijat sentään saattoivat kerrata viime sunnuntaina niitä ankaria aikoja, joita talvella -44 Oulussa elettiin.
Varuskunta vietiin edellisen kerran Oulusta talvisodan alla. Muutenkin jotkut päättäjät arvelivat silloin, että ihminen on kehittynyt kyllin viisaaksi jättääkseen mielettömät sodat historiaan. Niin hehkutti esimerkiksi Väinö Tanner. Varustautuminen lyötiin pahasti laimin uhkakuvista huolimatta. Opetus oli kova. Stalinin aloittama sota oli Tannerille niin suuri järkytys, että ministerinä jatkosodan aikaan hän teki kaikkensa Suomen kestämisen eteen. Sellaista hankaloittelua neuvostokommunistit eivät unohtaneet. Presidentti Risto Ryti, Tanner ja kuusi muuta Suomen sodanaikaista johtomiestä passitettiin vankilaan. Tuomioita edeltänyt surkea, oikeudenkäynniksi kutsuttu näytelmä oli häpeäksi kaikille ns. voittajavaltioille, vaikka venäläiset siinä päällepäsmäreinä häärivät.
Menneestä olisi opittava. Kaikilta osin niin ei ole käynyt. Kun Oulusta taas vietiin viime vuosikymmenellä varuskuntaa, helsinkiläiset päättäjät letkauttivat meille vastaan väittäjille, että Ruotsistako te odotatte hyökkääjiä tulevan. Karttaa oli katsottu, mutta kehnosti ymmärtäen. Maan katkaisemista suunnitteleville Oulun kohta on houkutteleva. Tällä korkeudella on Suomi-neidon kapea uuma. Tänne Stalin yritti iskeä jo talvisodassa. Suomalaiset pysäyttivät voitonparaatin tykötarpeet Suomussalmen Raatteeseen.
Omasta varhaislapsuudestani muistan äidin ja isän keskustelleen, kuinka se ja se puuttuva esine oli saatu häälahjaksi. Hieman vanhempana ymmärsin, miksi heidän äänensä silloin särähteli. Tutun padan, entisestään mustuneen sekä kahvattomaksi muuttuneen silitysraudan äiti oli kaivellut puukepillä Oulun Asemakadun varrelta helmikuisena päivänä 1944, vielä savuavasta hiilikasasta.
Jonkinlaiset vakuutukset oli sentään otettu turvaksi. Eivät ne olleet kattavat. Ja luultuakin vähemmän niistä kertyi. Haavoittumisensa jälkeiseltä sairaalareissulta lomalle päässyt isä kuuli vakuutusyhtiön konttorissa, että tuho ei suinkaan ollut täydellinen. Olihan padan ja silitysraudan lisäksi säilynyt päällä olleita vaatteita ja sormuksetkin sormissa. Velkaa jäi paljon, kun uusi koti löytyi Kempeleestä. Monen perheen kokemukset olivat vielä ankarammat.
Varmasti moni sanoo tänäänkin, että ihmiset ovat nyt järkevämpiä. Kaikki sitä eivät usko. Hyvä, jos olemme väärässä. Silti vara on viisautta, ei vahingon enne.