Suomen päätös olla sotilaallisesti osallistumatta YK:n Libya-operaatioon on lyhytnäköinen. Se voi tulla vielä vastaan. Toivottavasti päätös ei ole merkki eristäytymisestä.
Ruotsin valtiopäivien on määrä hyväksyä tänään suurella enemmistöllä päätös Ruotsin osallistumisesta YK:n turvallisuusneuvoston valtuuttamaan Libya-operaatioon. Ruotsin ilmavoimat osallistuu siten ensimmäistä kertaa sotatoimiin puoleen vuosisataan.
Ruotsi on mukana Libya-operaatiossa kahdeksalla JAS Gripen -hävittäjäkoneella, Hercules-kuljetuskoneella ja tiedustelukoneella. Panos on siten enemmänkin symbolinen. Demarien vaatimuksesta Ruotsi rajasi maamaalien tulittamisen pois ja osallistuu vain lentokieltovyöhykkeen valvontaan.
Naapurin päätöksessä periaate on kuitenkin tärkeämpi kuin osallistumisen määrä. Yhtä lailla Suomen kielteisessä päätöksessä tärkeämpi on periaate kuin olisi ollut osallistuminen operaatioon vaikka kuinka vähäisellä osuudella.
Valtiopäivät on antanut 2007 ja 2008 yksipuolisen solidaarisuusjulistuksen, jonka mukaan Ruotsi ei seiso tumput suorina, jos EU:n jäsenmaa tai pohjoismaa joutuu uhatuksi. Suomessa on naureskeltu näille julistuksille, mutta Libya-ratkaisulla Ruotsi näyttää tarkoittavansa niillä täyttä totta. Libyan tilanne on EU:n eteläisille jäsenmaille potentiaalinen uhkatekijä.
Suomessa keskusteltiin jokin vuosi sitten EU:n turvatakuista. Olipa takuiden painoarvo tuolloin mikä tahansa, Suomen Libya-päätös herättää kysymyksen, onko niillä enää senkään vertaa merkitystä. Sen sijaan Ruotsi voi nyt tiukan paikan tullen oikeutetusti odottaa vastapalveluksia muilta EU-mailta ja Natolta.
Suomen kylmäkiskoiselle linjalle on monia syitä. Raadollisin niistä liittyy päälle painaviin eduskuntavaaleihin, joiden kampanja on jo ilman Libyaakin repivä. Ahtaassa mielessä Suomen päätös on täysin takavuosikymmenien inhorealistisen, kapeiden kansallisten etujen ajamiseen tähdänneen ulkopoliittisen linjan mukainen.
Maailma on kuitenkin noista ajoista muuttunut. Kun Libya-päätökseen liittää vielä Suomeen EU:ssa viime aikoina lyödyn häirikön leiman, Suomen kansainvälisen aseman ei voi sanoa ainakaan vahvistuneen.
Suomen Libya-kanta lyö korville yhtä perinteistä linjaa, jonka mukaisesti YK ja sen päätökset ovat olleet aina Suomen ulkopolitiikan johtotähtiä. YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1973 salli libyalaissiviilien suojelun nimissä kaikki keinot, maahyökkäystä lukuun ottamatta.
Lyhyellä tähtäyksellä Suomen linja voi olla aivan oikeakin, mutta pitkällä tähtäyksellä sen seurausvaikutukset iskevät helposti takaisin. Toivottavasti päätös ei ennakoi Suomen eristäytymistä. Vähin mitä voidaan tehdä on että Suomi on kirjaimellisesti eturivissä evakuointi- ja humanitaarisissa tehtävissä Libyassa heti kun niiden aika tulee.
Saksan entinen ulkoministeri, vihreä ex-radikaali Joschka Fischer kutsui äsken Dagens Nyheterissä Saksan YK-äänestyksestä pidättymistä ja jäämistä pois Libya-operaatiosta "petokseksi", jota hän ilmoitti häpeävänsä. YK:n turvaneuvostoon pyrkivän Suomen valtiojohdon sietäisi lukevan Fischerin tekstin.