Tällä kertaa jälkipuheille ei pitänyt olla aihetta. Ne alkoivat kuitenkin tuskin kun muste oli ehtinyt kuivua.
Kysymys on musteesta, jolla YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma nro 1973 kirjoitettiin viime torstaina.
Päätöslauselma antoi oikeuden ryhtyä "kaikkiin välttämättömiin toimiin" Libyassa. Vain maahyökkäys suljettiin pois.
Jo etukäteen oli tiedossa, että operaatiossa menee väkisinkin jotakin pieleen. Siviiliuhreja tulee valitettavasti väistämättä, kirjava liittokunta rakoilee ja diktaattori Muammar Gaddafi tuottaa ikäviä yllätyksiä esimerkiksi käyttämällä ihmiskilpiä.
Siltikaikille olisi pitänyt olla selvää jo Libyan kansannousun alusta lähtien, ettei Gaddafi luovu vallasta kuin omalla tai vieraalla väkipakolla. Joka muuta väittää, on naiivi. Lisäksi liittouman uskottavuus olisi mennyt heti kättelyssä, ellei se olisi pitänyt kiinni siitä, mitä YK:ssa sovittiin.
Ongelmat johtuvat eniten siitä, että turvaneuvosto toimi liian hitaasti. Epäröinti antoi Gaddafin hallinnolle aikaa järjestäytyä ja melkein tehdä selvää kansannoususta.
Pulmia tulee myös rajanvedosta. Liittouma ei saa puuttua taistelevien osapuolten välienselvittelyihin. Lisäksi on epäselvää, onko tavoite syrjäyttää Gaddafi.
Tästä kaikesta huolimatta katse täytyisi pitää pääasiassa. Gaddafi alkoi tapattaa omia kansalaisiaan sen jälkeen kun he olivat kertoneet kansannousulla mielipiteensä hänen yli 40-vuotisesta diktatuuristaan.
Kansainvälinen yhteisö on aiemmin kerännyt kyseenalaista kunniaa sulkemalla kyynisesti silmänsä kansanmurhilta vaikkapa Ruandassa ja Darfurissa. Se epäröi pitkään jopa Euroopassa, Jugoslavian hajoamisso-tien aikaan.
Vanhassa maailmassa toisen maan sisäisiin asioihin puuttumattomuuden periaate oli kutakuinkin rikkumaton. Se on menettänyt sisältöään, kun ihmisoikeuksista on tullut yleismaailmallisia arvoja ja kun moderni tiedonvälitys on tehnyt maailmasta maailmankylän.
Tapaus Libyasta voikin tulla ennakkotapaus sille, milloin maailmanyhteisö vastaisuudessa katsoo oikeudekseen ja jopa velvollisuudekseen tulla väliin, jos vallanpitäjät tapattavat omia kansalaisiaan joukkomitassa.
Tätä kautta Libyasta toivottavasti tulee pelote oleville ja tuleville diktaattoreille.
Libyan kriisissä vaikutetaan myös siihen, miten kansannousuja läpikäyvät arabimaat alkavat suhtautua länteen.
On ymmärrettävää, että vaikka Arabiliitto halusi YK:n toimivan, sotatoimet Libyassa ovat sille tiukka paikka.
Samaa ymmärrystä ei riitä triolle Timo Soini, Paavo Arhinmäki ja Vladimir Putin.
Kolmikko näyttää tekevän Libyalla härskiä politiikkaa. Kaksi ensimmäistä valmistautuu eduskuntavaaleihin ja jälkimmäinen presidentinvaaleihin.
Soini sanoi tiistain Helsingin Sanomissa, että "suurvallat sen hutun ovat keittäneet". Hän perusteli näin sitä, miksei Suomen pitäisi osallistua muuhun kuin humanitaariseen apuun. Arhinmäki ei osannut edes sanoa, oliko hyökkäys oikein.
Nämä arvoisat oppositiojohtajat ovat joko maailmanpolitiikan täysiä diletantteja tai sitten he vääntävät kyynisesti tästäkin vaaliasetta.
Aivan kuin Soini katsoisi, ettei kaikki olisi lähtenyt Gaddafin toimista. Aivan kuin Arhinmäki viittaisi kintaalla turvallisuusneuvoston, eräänlaisen maailmanhallituksen, päätöksille.
Jos Natopyytää Suomea mukaan, edessä on viileän harkinnan paikka. Pelissä voi olla sekin, tuleeko Suomesta YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuva jäsen vuosiksi 2013-2014. Silläkin on merkitystä, että Ruotsi näyttää menevän mukaan.
Vaalikuumeisten poliitikkojen ei pitäisi unohtaa, että marraskuussa eduskunnassa valitettiin sitä, kuinka EU:n taistelujoukoilla ei ole tekemistä. Kansanedustajat katsoivat, että joukkojen käyttöä pitäisi helpottaa.
Suomi on mukana nyt kahdessa taisteluosastossa 300 sotilaalla. Niiden tehtävä on esimerkiksi ehkäistä konflikteja ja erottaa taistelevia osapuolia toisistaan.
Kuulostaako Libyalta?